RAMI
”Saitteks te siis mitään selvää siitä kuuntelusta? Ne puhu jotain skottia tai jotain?” Janna kyselee muilta pettyneellä äänellä. Enkun valtakunnallinen koe on just saatu pakettiin.
”Australiaa, se oli australiaa”, Ode kertoo varmaa tietoa.
”Kuule, ihan oli brittienglantii, ei edes kovin vaikeeta sellasta”, mä puutun puheeseen ja Jamal nyökyttelee mun vieressä.
”Mun enkun numero niin tippuu!” Oona parahtaa. ”Ja kuka natsi oikein keksii pitää valtakunnallisen kokeen vappuaattona?!”
Laiskasti mä silittelen sen hiuksia myötätunnon osoituksena. Oona ottaa mun eleen vastaan, muttei mökötykseltään saa aikaseks alottaa äikän tehtäviä.
Missä Silja on? Aamulla mä sain siltä hymyn heti ensimmäisenä kouluun tullessani. Edellisellä tunnilla mä seurasin sen keskittynyttä kokeen tekoa, se oli niin mielenkiintoisen näköinen sellaisena. Mut mihin ihmeeseen se nyt on hävinny?
”Missäs Silja on?” maikka kysyy mun puolesta.
”Lähti hammaslääkäriin”, Sanni vastaa ja maikka ja mä nyökkäämme hyväksyvästi, mä tosin vain mielessäni.
Monia asioita tajuaa kaipaavansa vasta, kun ne puuttuu. Ehkä Koutsi on oikeessa. Ehkä mä valmennan junnuja, koska mä kaipaan korista, vaikka vihasin sitä pelatessani. Faijaakin mä kaipaan, mutten sitä faijaa, joka se on, vaan ajatusta isästä, jonka mä haluisin elämääni. Senkin mä tajuan selvemmin nyt, kun faija on vain viestejä, joita tulee enää satunnaisesti.
Tunnilla tuntuu oudolta istuu, kun Silja ei oo paikalla. Mun katse eksyy jatkuvasti sinne, missä Silja yleensä istuu. Mä kaipaan nähdä sitä, vaikkakin yleensä näen vain takaraivoo. Mut joskus mä kuulen sen äänen, joskus mä saan siltä viestejä, joskus se katsoo muhun. Ja mä kaipaan sitä kaikkee.
Musta tuntuu, et mä oon tulossa hulluks. Silja ei ees istu mun lähellä, sen olemassa olo luokassa ei pitäis mitenkään vaikuttaa mun olemiseen siellä. Mitä helvetin järkeä on ajatella sitä koko ajan? Emmä oo ees tajunnu sitä, ennen kuin se onkin poissa.
”Minä jaan nyt vihdoinkin nämä teidän runokokoelmat takaisin”, maikka alottaa tunnin lopettamisen. Mä terästäydyn kuuntelemaan vähän tarkemmin. ”Lukekaa kommentit, muistakaa, että työt vaikuttavat kyllä numeroon.”
Maikka loikkii ympäri luokkaa jakamassa vihkosia takasin. Oona on jo vähä ilosemmalla naamalla lukiessaan saamiaan kommentteja ja todetessaan, et osaa näköjään jotain, vaikkei kuulemma panostanu. Ode ihmettelee, miten ihmeessä se on voinu saada niin huonot kommentit, vaikka kirjoitti runoja useamman ylimääräsen.
”Hei, oikeesti, mä vuodatin näihin runoihin sydänvertani!” Ode huutelee suurta vääryyttä kokeneena. ”Tää on väärin! Tää on rasismii!”
”Ne tais olla täynnä jotain ihan muuta nestettä”, Jamal vihjailee suu leveässä virneessä. Ode heittää sitä kumilla ja jatkaa parkumistaan.
”Otto”, maikka alottaa opettajamaisen tyynenrauhallisesti, ”määrä ei korvaa laatua, jos vihkossa on vain iso kasa yksinkertaisia googlerunoja.”
”Mut mikä sä oot arvioimaan mun taidetta huonommaksi kuin muiden?”
”Uuuhh!” Jamal ulvahtaa suu valtavassa virneessä ja ympärille kerääntyy muutama enemmän kuuntelemaan maikan vastinetta.
Maikka käy läpi työn ohjeiden iskusanoja ties kuinka monetta kertaa: monipuolisuus, omaperäisyys, selkeä asettelu. Ode avaa omaa vihkostaan, johon on tungettu monta runoa samalle sivulle ja joskus runo alkaa yhdeltä sivulta ja jatkuu seuraavalle. Kuin esimerkkinä maikka availee käteensä jäänyttä vihkosta. ”Tumman erisävyjä”, mä luen ja näen alakulmassa vilahduksen tutusta nimestä. Silja, tietenkin se on Siljan. Ja totta kai se on hyvä työ, kansikin näyttää siistiltä. Ode vilkaisee vihkosta myös, sitten omaansa, eikä enää kommentoi.
”Runotyösi ei ihan toimi kokoelmana, mutta on silti hyvä runotyöksi. Olet hienosti uskaltanut antaa jotain itsestäsi runoihisi. Taiteellinen lainaaminen on hyväksyttävää :)”, mä luen oman arviointini. Se on positiivinen, siitä tulee hyvä fiilis. Mä oon nähny vaivaa - no ainakin jonkin verran - sen työn eteen ja se on kannattanu. Ei hullumpaa.
”Rami”, maikan ääni pysäyttää mut kynnykselle, ”hyvää työtä. Ja tosiaan tyyliä saa lainata, mutta muista, ettet vain mene kääntämään toisen tekstiä omanasi. Se on plagiointia.”
”Joo, joo”, mä vastaan hyväntuulisen kepeästi ja lähden. Se tunnisti ne biisit, dääm. No, ei sillä väliä, kun kerran kelpas.
Mä pääsen käytäviä pitkin aina pukkareille asti ennen ku tajuun, miks reppu tuntuu istuvan kivasti selässä: pitkähihanen on jääny äikänluokkaan. Mä katson parhaimmaksi lähteä samantien hakemaan sitä ja hölkkään kevyesti käytävät takasin. Mä ehdin luokan ovelle juuri, kun maikka on sulkemassa sitä.
”Käy vain hakemassa”, maikka sanoo ja avaa ovea mulle, ”pistä ovi perässäsi kiinni.” Mä lupaan tehdä niin.
Paita keikkuu luokassa mun tuolin selkämyksellä. Mä riennän nappaamaan sen mukaani, käännyn takaisin ovelle, käännän jostain syystä katsettani etupulpetteihin ja tajuun tutun runovihkosen etummaisella pulpetilla yksinään. Mun pitäis lähtee, mennä ripeesti vaihtaa liikkavaatteita päälle. Mut... Mä en tiiä, mistä se tulee. Mä mietin Siljaa ja äkkiä mut valtaa palava halu nähdä sen runokokoelma. Ees yks runo, mä sanon ittelleni. Mä tiedän, etten sais, ehkä se innostaa mua vielä enemmän. Sitä paitsi Silja on runon velkaa, mä muistan, eikä mikään enää pidättele mua.
Siljan asettelu ja käsiala on kaunis. Mut emmä niitä kattele. Mä luen runot yksitellen, liian nopeesti, et tajuisin kunnolla niitä. Silja on sanonu runojen olevan sille helvetin henkilökohtasii. Sen ymmärtää, ku lukee niitä. Musta tuntuu kuin mä lukisin toisen päiväkirjaa tai näkisin tämän alasti - okei ois se alasti näkeminen kovempi juttu. Emmä Siljaa oo ajatellu sillä tavalla, Oonaa toki oon. Oona on seksikäs, hot. Silja... Emmä oo ees tajunnu aiemmin, miten mielelläni mä sitä katselen.
”Hänelle.” Niin Siljan työn etusivulla lukee. Kenelle? Mä vilkasen runoja vielä ja kai ne osa jotain rakkausrunoja on. Äkkiä musta tuntuu, etten mä taida tuntee Siljaa sittenkään niin hyvin kuin kuvittelin. Mistä mä tiedän, mitä se tekee, silloin ku ei oo koulussa tai mun kaa? Että on olemassa joku ’hän’. Se tuntuu painavana vatsanpohjassa, pettymyksenä. Paitsi jos...
Paitsi jos mä olen ’hän’. Mä haluan olla ’hän’. Mä äkkiä uskon olevani ’hän’. Mä pelkään, etten oo. Mä haluan tietää. Miks sillä on välii? Mä oon Oonan kaa. Milloin mä oon viimeks ajatellu Oonaa? Milloin mä en oo ajatellu Siljaa? Älä ny tee mitään hätiköityä, mieti, ajattele, varmista. Kaikki pyörii yhtenä kierteenä mun päässä. Pitää ajatella rauhassa.
