lauantai 2. toukokuuta 2020

Kelpaaks seura?


SILJA


Kutonen, kutonen, kutonen. Heitän nopan, joka pyörähtää viime hetkellä laudan reunalla ympäri ja osoittaa vitosta. Pelini on pelattu.
”Jee!” äiti riemuitsee lattiana toimivan pelipöydän toisella puolella. ”Aina ilo pelata kanssanne.” Virallisenoloisesti ja vakavalla naamalla äiti ojentaa kättään reilun pelin lopetukseksi, mutta kättelyn jälkeen ilme muuttuu taas riehakkaaksi ja käytös on kuin maailmanomistajan. Lattialle kasatut tyynypinot  ̶̶  meiän peliperinne on siirtää pöytä pois ja röhnöttää kymmenillä tyynyillä ja pelata lattialla  ̶̶  lentelee kevyesti kuin pikkukakaroiden tyynysodassa. Miten paljon aikuinen ihminen jaksaakaan innostua lautapelin voitosta? Ihan pienenä mua ärsytti äidin käytös, mökötin asiasta monet kerrat. Vähän isompana se hävetti. Nykyisin sallin sille sen ilon. Kai ne pienet ilot on parhaita.
”Tuohon peliin mä en vaan kyllästy”, äiti huokaisee ja pakkaa peliä pois kanssani. ”Kun ei koskaan pääse mihinkään, on ihana eläytyä matkustamiseen maailmanympärimatkalla.” Jokunen vuosi aiemmin pelin pelaamiseen kuului vaikka mitä rekvisiittaa ja kuvitteellisia kohtauksia maailman eri kolkissa. Sitten ne vain jäi.
”Miten niin? Oothan sä käynyt vaikka missä”, muistutan äitiä vähän ärsyyntyneeseen sävyyn. ”Just olit Roomassa.”
”No joo, mut en niin paljon kuin haluisin. Monta paikkaa on vielä näkemättä.”
”Ehkä Mikko vie sut”, tokean vähän synkästi, mutta äiti ei tajua sanojen sävyä.
”Ehkä”, se katsoo hetken eteensä unelmoiden ja mä kerään lopun pelin kasaan. Olen juuri ehdottamassa seuraavaa tekemistä, kun ovikello soi. Me katsotaan äidin kanssa ihmeissämme toisiamme.
”Odotat sä jotakuta?” äiti kysyy ja mä pudistan päätäni. ”Mä meen”, äiti jatkaa ja lähtee ovelle.
”Mitä sä täällä teet?”, äiti huudahtaa yhtä aikaa ilahtuneena ja yllättyneenä. ”Eihän me sovittu, että nähdään, eihän? Vaikka ihana tietysti nähdä”, äidin ääni on hunajaa. Mikko.
”Kymmenen minuuttia aikaa, pistä vaikka se sun sininen mekko päälle ja mennään”, kuulen Mikon äänen käskyttävän hellästi mutta varmasti.
”Mut mulla piti olla ilta Siljan kanssa!” äiti kuuluu ihmettelevän. Ulko-ovi paukahtaa kiinni, äidin askeleet kävelee olohuoneen ovelle Mikko perässään ja molemmat ilmestyy oviaukkoon.
”Silja tiesi tästä”, Mikko vastaa ihan pokkana, katsoo mua ja iskee silmää äidin takana.
Ja vitut tiesin! tekee mieleni huutaa. Katson äitiä, jonka ilme on edelleen yllättänyt ja ihmettelevä, mutta johon hymy, onnellisuus ja innostus alkaa nousta. Jos Mikon ilme olisi edes hieman ylimielisempi, vain vähän ärsyttävämpi. Mutta ei, se on hymyilevän aurinkoinen, jopa aneleva, joten...
”Joo, kyl mä tiesin, mee siitä vaihtaa vaattees”, sanon ja yritän hymyillä yhtä iloisesti. Äiti melkein kiljahtaa innostusta ja rientää huoneeseensa.
”Kiitos”, Mikko sanoo hiljaa. ”Ja sori.”
En katso Mikkoa, nappaan vain lehden sohvapöydältä ja syvennyn siihen. Mikko ei jatka puhetta, vaikka kuulen sen seisovan edelleen ovensuussa.
”Minne me mennään? Mitä tapahtuu? Tää on jännää”, äiti touhuaa huoneestaan ulos, käy vilkaisemassa olemustaan vessassa, valittaa hetken olevansa ihan kauhean näköinen, mutta hyväksyy lopulta Mikon päinvastaiset vakuuttelut.
”Moikka Silja! Olet rakas!” äiti huutelee olohuoneen ovelta ja mä pakotan kasvoilleni hymyn sille hyvästiksi. Haluan sen olevan onnellinen, vaikka se sattuu.


RAMI


Illan kevyt tuuli ei oo vielä kesänen ja sadekin meinaa ripsiä päälle. Ei rantsussa silti kylmä oo. Ilman tuoksuissa ja jengin meiningissä on jo vahva lupaus kesästä.
”On siin jo rajat, kato nyt!” Oona kiihkoilee Jannalle ja Iidalle ja vetää toppiaan ja hupparia sivummalle hartialta. ”Ihan selvä rusketusraja. Parvekkeella tarkeni välillä ottaa aurinkoa.”
”Ton nyt huomaa just ja just”, Janna kommentoi ja näyttää omia rajojaan. ”Nää on vähän paremmat.”
”No kai ku olit jossain Turkissa just viikon!”
”Lähteeks joku uimaan?”
”Ai tonne? Täällä sataa ja se vesi on helvetin kylmää.”
”Tonne, tonne!”
”Ja helvetissä on, Ode, kyllä lämmintä!”
”Mistäs tiedät? Ootko käyny?”
Toni yrittää aikansa saada porukkaa veteen, muttei pienessä kevätsateessa mitenkään onnistu. Lopulta se kaivaa frisbiin esiin ja puhuu vahvasti tönkkiksen puolesta. Siihen se saa jo vähän enemmän innostuneita kommentteja ja peli on pian pystyssä. Mä sen sijaan en saa aikaseks nousta peliin, mä en vaan oo sillä tuulella. Istun kivellä keveiden laineiden melkein kastellessa kenkiä ja nojaan puunrunkoon.
Mä kirjotan viestin, meinaan poistaa, en poista, lähetän sen.




On lauantai-ilta. On kevään paras ilta. Jengi kasassa, hyvä meininki. Sihautan illan ekan kaljan auki, mut ei mun sit teekään mieli juoda siitä. On levoton olo.




Miks mä istun siinä rannalla? Keli on kelvollinen joo, hyvä meininki, mut... mikä mut pitää siellä? Frendit? Kalja? Oona? Musta tuntuu kuin mä oisin ihan erillinen koko muusta porukasta. Mun pitäis olla jossain ihan muualla.




Mä lasken tölkin kädestä kiven viereen maahan, nostan repun hihnat olalle ja nousen ylös. Meen tönkkiksen lumoissa olevan jengin luo ja ilmoitan:
  ”Mun pitää mennä. Pitäkää hauskaa!”
”Mihin sä ny oikein meet?” Jamal ihmettelee. ”Älä oo sokerista, ei tääl sada!”
”Ei se oo sitä, mun vaan pitää mennä”, mä toistan ja lähden kävelee takaperin tielle porukan tuijottaessa epäuskoisena.
  ”Et sä ny lähe mihinkään!” Oona yrittää huvittuneen epäuskoisen ärtyneenä.
”Sori, nähään!” mä huikkaan ja käännyn poispäin jengistä.


SILJA


Ramilla on revityt farkut, vaalea t-paita ja hiukset roikkuu auki puoliksi toisen silmän päällä. Se on hemmetin söpönnäköinen. Se istahtaa rennon iloisesti meiän sohvalle tuttuun paikkaansa eikä näytä yhtään murheitaan pakenevalta. Miksi se oikein tuli?
”No?” kysyn, kun en muutakaan keksi. Olohuone on edelleen mun ja äidin illan jäljiltä täynnä tyynyjä ja mä istun niiden päällä lattialla, kaukana Ramista.
”Oltiin jengin kaa rantsussa viettää iltaa. Tai on ne siel vieläki.”
”Mikset sä oo?”
”Koska mä oon täällä.”
Hiljaisuus leijailee huoneeseen. Pää on täynnä kysymyksiä. Pää on ihan tyhjä.
”Onks sun mutsis töissä?” Rami lopulta kysyy, kun hiljaisuus ei ota loppuakseen.
”Ei”, vastaan lyhyesti. Pitkät sekunnit pohdin päässäni, kertoisinko enemmän. Katson Ramia, joka näyttää oikeasti odottavan mun puhuvan ja päätän jatkaa. Kerron mun ja äidin yhteisestä illasta, jonka Mikko tylysti lopetti.
”Oisit sanonu, et ei käy”, Rami ehdottaa kuin se olisi maailman helpoin vastaus.
”Emmä pystyny, äiti oli niin onnellinen”, vastustan ja pöyhin tyynyä käsissäni.
”Eiks sunkin pitäis olla?”
”Ei mun onnen pitäis olla äidistä kiinni”, vastaan ja käännän katsettani poispäin. Nolottaa, että kuulostan joltain pikkutytöltä. En halua vaikuttaa lapselliselta Ramin silmissä.
”Ei kai. Mut musta tuntuu, et mä oisin onnellisempi, jos mulla ois faija, sellainen jolle mä oisin tärkee.” Rami ei enää katso mua, vaan silmät on suunnattu kirjahyllyä kohti.
”Toi on syvältä.”
”Niin on.” Rami kääntää taas katseensa muhun. ”Mut hei, emmä haluu taas kaataa tätä kaikkea paskaa sun niskaan. Me ei olla pitkään aikaan kuunneltu levyjä. Saanks mä valita?”
”Valitse vaan”, vastaan ja oon yhtä aikaa hämilläni ja hyvällä fiiliksellä.
Rami hyppelee tyynyjen yli levarin luo, plärää hetken mun levykokoelmaa ja nappaa sieltä Abbey Roadin. Levari on tyhjillään ja Rami saa hyvin aseteltua levyn sinne, saa sen pyörimään ja vahvistimen päälle, mutta musaa ei vain kuulu.
”Okei, saa auttaa”, se naurahtaa hetken kuluttua. ”Ei tän pitäny olla vaikeeta.”
”Ei sitä kaikki osaa”, pottuilen sille ja näytän kieltäni. ”Vaihda vahvistimeen ’phono’”, suostun lopulta avittamaan.
”Tietysti”, Rami murahtaa nolona ja Come together alkaa soida kajareista.
Tsu tsuu tsuu tsu tsuuu tsuuu. Biisin tunnistettava poljento lähtee väpättämään eteenpäin. Mä alan samantien nakuttaa tahtia lattiaan ja Rami yhtyy siihen päästyään takaisin sohvalle. Here come old flat top / he come groovin’ up slowly / he got joo joo eyeball / he one holy roller/ he got hair down to his knee / got to be a joker / he just do what he please...
“Ymmärrät sä noita sanoja?” kysyn.
“Ai et mikä idea niissä on?”
“Niin.”
“Ei mitään hajua.”
“Ei mullakaan, mut tää on yks niistä biiseistä, joissa Beatles on mun mielestä kovimmillaan. Tässä kohtaa bändi oli jo täyttä legendaa, ihan eri poppoo kuin se ’jee, jee, she loves you’ -jengi.”
“Klassikko.”
“Todellakin. He say one and one and one is three / Got to be good lookin’ / ’cause he’s so hard to see / Come together right now over me…”, venytän biisiä rytmissä niin kuin John tekee. “Kyllä yks plus yks plus yks on kolme, mut miks se pitää sanoa tässä biisissä? Mä oon laskenut elämäni aikana ainakin pariin kertaan, et oikein menee. Ehkä se on se juttu Johnin sanoissa. Ne on joskus niin älyttömiä, että niitä jää vain miettimään. Ja sitten joskus niissä on todella sanomaa, niin kuin nyt vaikka Imaginessa.”
”Mä keskityn yleensä vaan rytmiin ja säveleen. No kyl sanoihinkin joo, mut ehkä vaan jos ne on perusselkeet, en jää pohtimaan loputtomiin, jos on ihan oudot.”
”Näkee, kumpi hahmottaa maailmaa runojen kautta”, virnistän Ramille.
Rami näyttää haluavan sanoa jotain, muttei avaa suutaan. Something alkaa soida. Muistan edellisen kerran. Muistan Oonan. Missä se on nyt? Siellä rannalla jengin kanssa? Mutta Rami on täällä. Melkein voitonriemuinen fiilis. You're asking me will my love grow / I don't know, I don't know. Katsahdan Ramiin ja se katsoo muhun. Sen ilme on jotenkin pistävän tutkiva. En pysty pitkään katsomaan, katseen on käännyttävä. Haluaisin nähdä Ramin pään sisään, kuulla sen ajatukset. En halua toivoa jotain, mitä ei kuitenkaan tapahdu.
”Näissä Beatlesin viimeisimmissä albumeissa on se vika, et osa biiseistä on ihan liian outoja”, Rami sanoo, kun Maxwell’s Silver Hammer soi. ”Mä en oikein jaksa tätä biisiä, kun se on outo, enkä tajua siitä muuta kuin, että vasaralla tapetaan ihmisiä.”
”Ja se on olevinaan hauskaa.”
”Niin.”
”Ei aleta taas pohtia Johnin tai Paulin mielenmaisemia liian tarkasti.”
”Joo, ei.”
Oh! Darling, please believe me, I'll never do you no harm…”, Paul aloittaa jo seuraavaa biisiä keinuvasti.
“Tän sanoma on kyl selvä, mut hei, tää on liian siirappinen”, Rami valittaa. ”Mun näkemys on se, että tätä ei voi kestää vetämättä sitä täysin yli.”
Rami ponkaisee pystyyn ja alkaa laulaa mukana. Oh! Darling / if you leave me / I'll never make it alone / believe me when I tell you / I'll never do you no harm / believe me darling… Mä laulan myös mukana, mutta enimmäkseen katselen Ramia, joka laulaa biisin ylitsevuotavia lupailuja sellaisella innolla ja paatoksella, että mua alkaa naurattaa. Tajuan, että sillä on voimakas ääni ja kun se antaa vain mennä, lakkaa välittämästä miltä näyttää, se on vakuuttava ja aivan mahtava esiintyjä. Believe me when I tell you / I'll never do you no harm. Kuinka haluaisinkaan ajatella noiden sanojen olevan minulle. Vaikka biisi on tosiaan aivan liian siirappinen otettavaksi tosissaan.
”Hitto sä oot hyvä! Oikeesti, mistä toi tuli?”
Rami istahtaa tyynyille ja hymyilee mulle hämillään. ”Mikä?”
”Toi heittäytyminen. Sä osaat olla ihan yhtä hullu kuin mäkin!”
”Emmä varmaan ookaan kuin sun seurassa”, Rami vastaa varovasti.
”Sit sun pitää olla enemmän mun seurassa”, vastaan ja tunnen halua puraista kieleeni heti lauseen jälkeen. Ei, en halunnut sanoa noin, vaikka halusinkin. ”Siis”, lähden paikkailemaan, ”sun pitää saada toi puoli itsestäsi enemmän esille.”
”Joo, siltä mustakin tuntuu”, Rami vastaa. Se katsoo mua silmiin ja tuntuu taas haluavan sanoa jotain. Mutta hetki jämähtää paikalleen eikä etene.


RAMI


”Hei, tää on yks mun lemppari!” Silja suunnilleen kiljahtaa hiljaisuuden jälkeen ja nousee levarin luo. ”Oota, mä otan sen alusta.”
Silja nostaa neulan ylös ja kääntyy mun puoleen. Se on taas päässy vauhtiin ja sitä vauhtii on siistii katella. Mä manaan mielessäni, et päästin taas hetken käsistäni, olin liian hidas saamaan suuni auki.
”Ringon laulamat biisit on ihanan iloisia ja keveitä”, Silja selittää innoissaan. ”Ehkä mä siksi luulen, et Ringo on oikeasti huoleton hassuttelija, ei sellainen syvällinen tyyppi kuin vaikkapa George.”
”Musta tuntuu, etten mä taida olla fani ollenkaan”, mä myönnän nolona. ”Kyl mä nyt tunnistan, kuka milloinkin laulaa, mut en mä ole analysoinu Beatlejen eroja yhtään noin tarkasti.”
”Sä pidät mua taas ihan kahjona”, Silja vastaa ja on sen vuoro olla vähän nolona.
”No joo”, mä myönnän pilke silmäkulmassa, ”mut se ei oo huono juttu.”
”Okei”, Silja sanoo vähän epävarmasti. ”Mut kuuntele.”
Taitavasti Silja asettelee ylhäälle nostettua neulaa biisin alkuun ja kun neula koskettaa taas levyä, se alottaa suoraan Octopus’s Gardenin alusta.
"I'd like to be under the sea / in an octopus's garden in the shade", Ringon tasapaksu ääni laulaa tutusti. Silja tulee tyynyille mun viereen, asettuu selälleen makaamaan ja katsoo mua haastavasti.
”Pistä silmät kiinni ja kuvittele meri ja mustekalan puutarha ympärillesi”, Silja sanoo leveästi hymyillen ja pistää silmänsä kii. Mä jään katsomaan Siljaa, en saa silmiäni irti siitä. Silja varmaan tuntee mun tuijotuksen, sillä se avaa silmänsä ja patistaa: ”Pistä nyt, heittäydy mielikuvitusmatkalle!”
Mä lötkähdän alas tyynyille ja suljen silmäni. We would sing and dance around / because we know we can't be found. Mä yritän nähdä ympärilläni meren, korallit, kalat, kirkkaan kauneuden kuin jossain hitsin luontodokkareissa. Emmä nää. En oikeesti. Mä nään vain Siljan mun vieressä, söpönä, ihanan hulluna ja mä haluaisin siirtää mun kättä sen muutaman sentin oikeelle, jossa Siljan käsi hohkaa lämpösenä ja kutsuvana. I’d like to be under the sea / in an octopus’s garden with you.
“Näitsä sen meren meiän ympärillä?” Siljan ääni kysyy. Mä käännyn katsomaan Siljaa, joka jo tuijottaa mua veitikkamaisesti hymyillen. ”Pienenä mä tykkäsin tosta biisistä paljon just siks, et sen tunnelma vei mut helposti sinne veden alle. Pistin vain silmät kiinni ja saatoin seikkailla. Emmä enää tee niin kovin usein. Onhan se lapsellista, mut toi onkin vähän tommonen lasten biisi oikeesti.”
”Ei se oo lapsellista”, mä vastaan ääni karheena. ”Mä tykkään, et sä oot just tommonen.” Mä nostan itteeni puoliks istumaan, vähän lähemmäks Siljaa. Sydän lyö ainakin miljoonaa, kun mä ojennan kättäni Siljaa kohti ja silitän sen hiuksia hellästi jännityksestä vapisevalla kädellä. Silja ei pakene, ei läiskäse mua poskille, ei työnnä kättä pois. Mut haluisko se tehdä jonkun niistä, mä en osaa lukee sen ajatuksia. Mun tekee helvetisti mieli suudella Siljaa ja mä kumarrun sitä kohti.
”Älä”, Silja sanoo hiljaa, mut se tuntuu huudolta mun korvissa ja mä peräännyn. Mun silmät on lukittu sen silmiin, enkä mä halua katsoa muualle.
”Sori”, mä saan kuulumaan äännähdyksen kurkustani. Mä haluun jäädä siihen hetkeen Siljan kaa. Mä haluun paeta helvetin nopeesti pois ja pyyhkiä koko hetken. ”Mä... mä luulin... mä toivoin... mut jos et sä haluu...”, lauseet jää puoliks kurkkuun.
”Oot sä viel Oonan kaa?” Silja kysyy edelleen hiljaa mut selvästi. En, mun kielenpäällä on eka vastaus, jonka aivot siihen tuo. En, vois viedä eteenpäin. En, pitäis olla totta.
”Oon”, pääsee lopulta kielenpäältä ilmoille.
”Sit on parempi, et sä lähdet”, Silja sanoo jo asteen kovemmin eikä enää katso mua.
”Entä jos mä en ois? Entä jos mä jätän Oonan?”
Olo on jännityksestä raskas. Mä haluun koskettaa Siljaa, siirtää käteni sen kädelle. Mä saan mun käden nousemaan, laskeutumaan Siljan lämpimille sormille, hitaasti kuin se ois vaikea ohjelmointityö. Silja ei hätistä kättä pois.
"I want you / I want you so bad / I want you / I want you so bad / it's driving me mad / it's driving me mad", vyöryy Johnin ääni vaativana kaiuttimista raskaaksi muuttuvan poljennon seuraamana.
”On parempi, et sä meet nyt”, Silja toistaa.
Raja on ylitetty, takaisin ei oo paluuta. Tää hetki on ohi. Mä nostan käteni Siljan kädeltä, kosketuksen muisto jää iholle. Mä nousen ylös ja lähden eteiseen. Silja seuraa saattamaan, niin kuin aina.
”Nähään!” mä sanon niin huolettomasti kuin pystyn. Silja nyökkää ja sen kasvoilla näkyvästä hämmennyksestä huolimatta musta tuntuu, et se hymyilee mulle.
Ja mä hymyilen kuin joku helvetin Hangon keksi kotiin kävellessä. Silja ei sanonu ei.