SILJA
Biisin alku menee Ramilta hyvin, mutta B-osassa kuulen jotain kummallista soitossa, vaikka yritänkin keskittyä vain omaan lauluuni.
”Oot sä varma, että toi menee nyt ihan oikein?” päätän viimein kysyä.
”Kyl mä luulisin. Kuin?”
”Toi kohta menee musta oudosti”, näytän kohtaa nuoteista. Rami soittaa sen uudestaan.
”Ei se voi noin mennä.”
”Miten sitten?” Rami kysyy hitusen hermostuneena.
”Emmä osaa sanoa sointuina, mut vähän niinku näin”, vastaan ja yritän laulaa kohtaa. Rami katsoo sointujaan tarkemmin, kokeilee muutamaa vaihtoehtoa ja toteaa äkkiä:
”Äh, mä katoin tän jotenkin väärin. Kuulostaako paremmalta?”
Rami soittaa koko B-osan uudestaan ja tällä kertaa mulla ei ole valittamista. Nostan Ramille peukkua ylös.
”Otetaan vielä.”
Laulaessa onnistun keskittymään vain biisiin. Ainoastaan pikkuinen hippu mua ajattelee silloinkin Ramia, joka soittaa meiän sohvalla vain muutaman metrin päässä. Laulun tauottua en onnistu enää pitämään ajatuksia ja tunteita ojennuksessa. Olen onnellinen. Haluan ajan pysähtyvän tähän hetkeen. Tiedän, ettei se pysähdy. Hetki on pian ohi. Onni on pian ohi. Olen valinnut oikein päästäessäni Ramin taas lähelleni. Olisi pitänyt pysyä päätöksessäni, pysyä erossa Ramista ja unohtaa koko jätkä. Miksi Rami haluaa Talentiin mun kanssa? Joo, se on kertonut koko punkbändi-jutun, mutta miksi juuri mun kanssa? Olen laulaessani onnellinen. Meiän esityksestä tulee hieno, se on ainoa varma asia päänsisäisessä kaaoksessani.
”Moi, ootko sä kotona?”
Vilkaisen kelloa ja huomaan äidin tulleen töistä ajallaan. En vaan ole uhrannut yhtään ajatusta sen töistä tulolle.
”En!” huudan vastauksen ja käännyn Ramin puoleen. ”Onks tää sust hyvä?”
”Joo, kyl mä sanoisin. Voithan sä tietty miettiä, saisko siihen laulunakin jotain syvempää, sehän on aika kepeä lallatus, mut on se hyvä noinkin.”
”Mä mietin. Mieti sä, miten revittelevän soolon sä siihen saat. Sähkökitarasoolo ois kova.”
”Ja sopis ihan törkeen hyvin ton biisin tunnelmaan”, Rami virnistää, ottaa kitarasta rockmuusikko-otteen, heittäytyy polvilleen maahan ja on soittavinaan sooloa kuin viimeistä päivää taaksepäin nojaten. Juuri sillä hetkellä äiti ilmestyy ovelle vetäen paitaansa pois päältään.
”Enää neljä päivä töitä ja mulla on vappuna pari päivää vapaata. Mitäs tehtäisiin?”
Mutsin kasvoilla on tyrmistyneen hämmästynyt katse sen huomatessa Ramin. Rami taas jämähtää hetkeksi paikoilleen kuin Jimmy Hendrixin patsas vahanukkemuseossa. Ja mä katson vuoroin äitiä ja vuoroin Ramia, enkä tiedä, kumman puolesta mun pitäisi olla enemmän nolona. Tuskastuttavan pitkien sekunninosien jälkeen äiti vetää paitaa päälleen takaisin ja Rami nousee lattialta sohvalle.
”Ai hei Rami, mä en tajunnut, että sä oot täällä”, äiti jatkaa puhettaan yllättävän coolina kuin äskeistä episodia ei olisi lainkaan tapahtunut.
”Moi”, Rami nyökkää sille vähemmän coolina ja peittää hämmennystään pakkaamalla kitaraansa pois. ”Hei, mä luulen, et mun on parempi lähtee”, Rami sanoo mulle ja kasaa loput tavaransa.
”Okei”, mä vastaan. Rami ottaa tavaransa ja lähtee eteiseen mun seuraamana.
”Muista treenaa”, Rami hymyilee mulle muka tiukasti ja mä hymyilen takaisin.
”Samat sanat.”
Ovi kolahtaa Ramin takana.
”Olisit kertonut, että Rami on täällä”, äiti huutelee olohuoneesta.
”Vaihda vaatteesi vasta omassa huoneessani”, ehdotan tylysti.
”No joo, mut silti, enhän mä nyt tajunnut, kun kotiini tulin”, äiti marmattaa vielä huomioimatta äänensävyäni. ”No, mikäs teillä on nyt juttu?”
”Äiti, älä, anna olla.”
”Mä en ole sanonut mitään”, äiti puolustautuu silmät suurina kädet ilmassa antautumisenmerkkinä. ”Kysyin vain, mitä te teitte?”
”Äiti, anna olla, ajattelet kuitenkin”, sanon kiukkuisena.
”Mitä?”
”Anna olla!”
Huoneeni ovi paukahtaa kiinni perässäni.
