SILJA
Tämä sunnuntai on ollut loputon. Päivä, joka ei pääty, vaikka mitä tekisi.
Olen tehnyt jo kasoittain koulutehtäviä. Olen tehnyt nekin tehtävät, jotka olisi ehtinyt tehdä myöhemmin. Olen päivittänyt vaatekaapin sisältöä äidin kanssa. Jossain vaiheessa soi Help! ja mä pysähdyin, viittoilin niitä kirjaimia ja nauroin. Äiti katsoi mua kuin kahjoa ja ihmetteli, mikä oli niin hauskaa. ”Ei mikään, ei yhtään mikään”.
Iida kävi iltapäivällä. Kertoi varmaan jokaisen yksityiskohdan niiden jengin pelireissusta. ”Pelit meni sairaan hyvin, mut parasta oli ilta. Meillä oli niin siistii. Nyt musta alkaa tuntuu, et tää jengi on ihan paras, meillä oli niin hyvä meininki yhdessä. Sori et mä hehkutan, kun sä taisit olla yksin.” Ja koko sen hehkutuksen ajan, Rubber Soulin soidessa taustalla, mä näin edessäni Ramin nauravana, laulavana mukavana. Joten mun oli helppo vastata: ”Ei mitään. Mulla oli ihan kivaa”, ja hymyillä aidon iloista hymyä. Miten mä olisin voinut edes olla kade sille, kun muistin omat hölmöilyni koululla?
Hölmöilyt. Nimenomaan. Mulla oli hauskaa. Ja haluan uskoa, että niin Ramillakin oli. Mutta yhtä aikaa, kun hymyilen meiän lauantain jutuille, mua pelottaa. Mä uskalsin heittäytyä, tarttua siihen hetkeen, tehdä mitä halusin ajattelematta, miltä se näyttäisi. Mitä jos olen nolannut itseni täysin? Mitä jos Rami ei ollut siinä täysillä mukana? Se näki mut hölmömpänä, hullumpana kuin ehkä kukaan koskaan. Oliko se järkevää? Toinen puoli musta toivoo, että lauantai-ilta oli unta, toinen puoli pelkää sen olleen.
