RAMI
Mä naputtelen koneella jotain ussan etiikkatyötä, vaik ei se kyl yhtään napaa. Kyllä mulla mielipiteitä niistä jutuista on – ”pohdi aborttia eettisenä valintana”, ”pohdi asevelvollisuutta eettisenä valintana”, bla bla bla – mut kirjottaminen ei oikein oo mun juttu, enkä mä oikein näe, miks mun pitäis jaksaa pohtia niitä monesta näkökulmasta. Eiks riitä et osaa faktat?
Ode mun edessä vaikuttaa yhtä saamattomalta, pyörii levottomana väkkäränä ja pelaa kännykällä. Toni vaikuttaa oikein innokkaalta, tosin se ohjaa intonsa uusien koriskenkien valintaan. Jamal lukee oppikirjaa ja Jesse jotain vakavalta vaikuttavaa nettisaittia, joten ehkä ne tekee oikeesti töitä. Muu luokka tuntuu keskittyvän tehtävään, ainakin suunnilleen. Oona on muutaman pulpetin päässä edempänä luokkaa, pyörittelee söpöä persettään tuolissaan ja näyttää pohtivalta. Mieluummin mä sitä katson.
Tai muistelen sitä mun sylissä eilen illalla. Porukkaa kokoontu Jannan kellariin suunnittelee ensi viikonlopun ystävänpäiväbileitä. Tai no, mimmit suunnitteli loputtomiin koristelua, millä saataisiin aikaan ”romanttinen tunnelma”. Jamal totes, et ei kutemiseen mitään sydänkulisseja tarvinnu, mut se sai maistaa Jannan nyrkkejä siitä hyvästä. Tosin sen verran romantikkoa – tai taktikoijaa, sama asia – Jamalissa on, et se vinkkas mulle, et voisin hankkii Oonalle jotain. Ei ois tullu itelle mieleen, mut kai sitäkin pitäis nyt miettiä.
Oona ei jaksanu suunnitella, se vaan istu koko illan mun kyljessä jalat roikkuen mun jalkojen yli. Melkein rasittavuuteen asti se kiehnäs siinä, vaikka no, tietty mä tykkäsinkin siitä. Tykkäsin jätkien kateellisista ilmeistä. Ja olihan Oona aika hot siinä sylissä.
Mä jatkan armeijan käymisen puolustamista, mut totean nopeesti, et teksti ei ilmestykään mun näytölle. Kokeilen hiirtä, se toimii normaalisti, joten ohjelma ei varmaan oo menny jumiin. Hetken mä kokeilen sitä näppäimistöö, mut ei se mitään toimi. Vilkaisen aataminaikaisen koulun koneen taakse, mut kaikki piuhat näyttää olevan ihan paikallaan. Lopulta mä tajuun kattoo näppäimistön piuhaa tarkemmin ja huomaan sen olevan oikeesti irti koneesta, vaikkei siltä näytä. Pistän sen kunnolla kiinni ja näppäimistö toimii. Ja käännyn samantien katsomaan Odea.
”Vittu Ode!” mä huudan sille.
”En se mä ollu, se oli Toni”, se puolustautuu viaton koiranpentuilme kasvoillaan.
”Enkä ollu, se oli Ode”, Toni vastaa ihmeissään.
”Ode, mä tiedän, et se olit sä! Saatana sun kanssa!” mä kiroon.
Maikka tulee mutisee jotain kiroilusta ja selvittää riitaa, jota ei oo, on vain yks paskapääfrendi. Mä jatkan kirjoittamista ja Odekin kääntyy tietsikkansa puoleen, kun sille vähän huomautetaan asiasta. Tunnin viimeset viistoista minuuttii asepalvelus on eettisesti oikea valinta, koska isänmaan puolustaminen on myös naisten ja lasten puolustamista idän barbaareja vastaan ja kaikkea muuta paskaa, mikä saa työn näyttämään hyvältä. Tai ainakin sen sai kasaan.
”Tunti alkaa olla lopuillaan. Katsokaapa, että työt tallentuu!”, maikka huutelee edestä. Mä nimeän ennestään nimettömän tiedostoni ’ussapaskaksi’, odotan tallennusta ja oon sammuttamassa konetta, kun se pimenee ennen aikojaan. Mä arvaan heti, ettei se oo koneen vika.
”Myöhästyit, vitun runkkari!”
”Rami”, maikka sanoo varoittavalla äänellä ja mä jätän loput Oden kutsumanimet sanomatta. Ode virnuilee mulle eikä tajuu lainkaan, mikä on tulossa. Mä nousen tuoliltani ja otan muutaman harppauksen Oden koneen luo ja pistän siitä virrat pois. Toivottavasti se on tallentunu.
”Vitun kusipää, siinä meni mun koko tunnin työ!” Ode ruikuttaa.
”No se ei varmasti ollu paljon”, mä lohdutan sitä.
Taas seuraa välkän mittainen selvitystauko eli kuunnellaan Oden kanssa maikan saarnaa. Mä kuuntelen sitä typerää, tehotonta saarnaamista mitään sanomatta, vaikka mun sisällä kiehuu. Koska ne tajuaa, et mua tässä terrorisoidaan? Et jätkät, Ode etunenässä, tekee kiusaa mulle minkä pystyy, et mun kostot on vaan oikeutettua siinä tilanteessa? Ode varsinkin on ihan pentu, kun se sille päälle ryhtyy. Se on sen mielestä vaan hauskaa ja jos mä oon eri mieltä, mä en muka tajuu leikkii. Välil mä en tiedä, miks mä niiden kanssa hengaan.
Mä en puhu Odelle mitään, kun me kävellään seuraavalle tunnille. Se mulkoilee mua hieman, mut on hiljaa. Parempi niin, on varmaan muutenkin parempi pysyä vähän aikaa kaukana toisistamme. Me melkein ehditään seuraavan luokan luo, kun porukka kävelee meitä vastaan.
”Mitä, eiks oo tuntii?” Ode ehtii toiveikkaana kysyä ennen mua.
”Ei ku mennään saliin johonki koulukonserttiin”, Toni vastaa kyllästyneellä äänellä.
Salissa on koko koulu luokittain istumassa. Meiän luokka valtaa takaa sivusta paikat ennen kuin maikka ehtii sanoa mitään. Porukat kaivaa nopeesti kännykät esiin. Mäkin tuijotin mieluummin kännykästä sitä salia, snappiin kun alkaa sadella tuttujen hölmöjä ilmeitä muiden kuvaamana. Kyl mä tajuun, et esiintyjät esiteltiin meille ja muusikot tulee lavalle, mut selaan sittenkin vielä uutisotsikoita. Tiedän, enemmän kunnioitusta ja niin, mut maailma kiinnostaa enemmän. Musa alkaa, mut en mä kovin aktiivisesti sitä ala kuunnella. Kunnes mä tajuan, mikä biisi soi. Maailma saa jäädä ja kännykän saattaa pistää taskuun. Ja mä kuuntelen.
Olen mä joskus sen lavalla seisovan muusikon nähny. Kova rokkari ehkä kuuskytluvulla, nykyisin soittaa kai enemmän iskelmällisempää linjaa, mut ei se oo kovin tuttu mulle. Mut All my loving kuulostaa hyvältä senkin soittamana ja laulamana, muun bändin avustuksella. Ei kaikki sen biisit Beatlesiä oo, mut iso osa kuitenkin, ja sen väleissä kertoilemat jutut musahistoriasta ja toilailuista vanhoina aikoina saa mut oikeesti kuuntelemaan. Mä näen mielessäni vaarin niissä jutuissa ja biiseissä, enkä mä muista, koska koulussa ois ollu niin mielenkiintoista. Kännykkä värisee viestiä, enkä mä sitäkään heti kattois, jollei ois sopiva väli.
Mä vilkasen nopeesti meiän penkkirivin taakse ja näen Siljan iloisesti tuikkivat silmät. Sen into ei jää epäselväksi, eikä sekään, ettei sen frendit oo sen innokkaampia kuin munkaan. Ne nyt ei kännyköitään räplää, mut tuntuu kuuntelevan lähinnä kohteliaisuudesta. Mä vilkasen samalla muuta salia, ja ilmeet vaihtelee lähinnä täydellisestä mielenkiinnottomuudesta hyväksyvään kuunteluun. Mun rivillä jätkät pyrkii roikkuu kännykällä aina, ku maikan silmä välttää. Oonakaan mun vieressä ei keskity kauhean hyvin siihen konserttiin. Mun tekee mieli nousta ja huutaa ”Kuunnelkaa nyt, tää on sentään Beatlesii helvetti, vähän kunnioitusta!”. Mut en mä tietenkään nouse.
I’ll follow the sun. Mun tekee mieli vilkaista Siljaa, kun se kappale alkaa, mutten mä kehtaa enää katsoo taakseni. Se biisi soi hienosti meiän salissa ja mä vaan fiilistelen sitä kappaletta niin näkyvästi kuin kehtaan. If tomorrow will rain so, I’ll follow the sun.
”Mitä?” Oona kuiskaa mulle.
“Miten niin?” mä kysyn ihmeissäni.
“Mitä sä sanoit?” se kysyy multa. Mä tajuun äkkiä laulaneeni biisin mukana ääneen.
”Ei mitään”, mä sanon nopeesti ja pidän suuni tarkemmin kiinni.
”Tää on siitä hieno biisi”, muusikkoäijä lavalla aloittaa biisin jälkeen, ”et siitä voi tehdä helposti monta eri versiota. Mitäs jos pistetään molliin?”
Sit se vetää pätkän siitä mollissa. Ja slaavilaisittain. Ja sambana. Ja tangona. Nerokasta, nerokasta, mun tekee mieli sanoa ja mä yritän pistää niin hyvin muistiin ne jutut, kun mä vaan ikinä pystyn. Eikä suurin osa salista tajuu yhtään arvostaa sitäkään juttua. Jamal sentään muusikonalkuna seuraa sitä, mut muuten ne helmet menee sioille.
Kello on ehtiny välkän puolelle, kun se konsertti loppuu. Salin aploodeissa kuuluu kiva-kun-lopetitte –sävy ja jengi juoksee salista, jotta kallisarvoisesta välkästä ei menis yhtään hukkaan. Mä lähden joukon mukana valuu ovelle, ei mul mikään kiire oo. Mä oon jo parin metrin päässä salin ovelta, kun mä vilkaisen lavalle. Se vanha muusikko on pudottautunu alas lavalta salin lattian tasolle ja juttelee Siljan kanssa! Muusikko kertoo jotain juttua perusvakava sävy punakan ryppyisillä kasvoillaan ja Silja hymyilee vieressä innoissaan. Mä haluan kanssa mennä sinne juttelee, mä tajuan ajattelevani. Mä oon just kääntymässä ja menemässä mukaan keskusteluun, kun Oona tarraa mun käteen.
”Mihin sä oot menossa? Mennään hakee tavarat luokasta”, se höpöttää nopeesti ja vetää mua ovea kohti. En mä osaa kuin seurata sitä siinä väentungoksessa. Ehkä Silja kertoo mulle myöhemmin, mistä ne puhu.
