SILJA
Maanantai. Yleensä se tulee aivan liian aikaisin; tällä kertaa se ei meinannut tulla ollenkaan. Lopulta herätyskello soitti maanantaiaamua ja saatoin herätä uuteen kouluviikkoon.
Koulunpihalla jään hetkeksi ulos seisoskelemaan auditoriomaisten penkkirivien viereen. Katselen aamun hämyssä asfalttipihaa, joka todistaa lauantain olleen totta. Piha on täynnä eri kokoisia kiviä siellä täällä. Jotkut ovat isompia järkäleitä kuin miltä ne lauantaina tuntui. Se näyttää taideteokselta, meiän taideteokselta. Nappaan siitä puhelimella kuvan, vaikkei siinä juuri mitään sateisen, hämärän sään takia näy. Todiste silti, että se oli totta.
Tuntia odotellessa saan kuulla Iidan viikonloppuhehkutukset uudestaan, koska Sanni kuulee ne ensimmäistä kertaa. Kuuntelen niitä puolella korvalla ja seuraan samalla muita käytävällä. Onni, Otto ja Jamal hehkuttaa muille jostain bileistä ja Oona kertoo niitä samoja juttuja, joita Iidakin. Tunti on jo melkein alkamassa, kun Rami tulee. Se kävelee käytävää sivuilleen katsomatta suoraan mun ohi sen porukoiden luo, kiertää toisen kätensä Oonan ympärille ja antaa sille pusun. Naureskellen se kuuntelee muiden juttuja viikonlopusta ja valittelee kiroillen, että oli niin kipee lauantaina, ettei päässyt. Nyt kuulemma jo ihan ok.
Mitä mä kuvittelin? Että se on mun ystävä? Että se kävelee ekana juttelemaan mulle ja sitten ehkä kavereilleen? Tajuan, etten itseasiassa ajatellut ollenkaan, miten se käyttäytyisi. Mietin, miltä musta tuntuisi nähdä se lauantai-illan jälkeen, mitä se ehkä ajattelisi nyt musta, mutten oikeastaan miten se käyttäytyisi. Eikä mun pitäisi olla lainkaan yllättynyt. Ei me olla ystäviä. Lauantai tapahtui jossain toisessa todellisuudessa, se on totta eikä kuitenkaan ole.
Yritän olla katsomatta Ramiin, mutta en täysin onnistu. Se on taas oma itsensä, oma ylimielinen itsensä siinä Oonan kyljessä. Ja Oona. Miten mä unohdin Oonan? Rami kysyi, miksi tulin koululle. Mä en kysynyt, miksi se pisti mulle viestiä. Jälkeenpäin saatan selittää itselleni, että Oonahan oli siellä korisleirillä, mutta en ajatellut sitä lauantaina. Miksen yhtään ihmetellyt, miksi se haluaa jutella mun kanssa? Vai enkö omassa yksinäisyydessäni halunnut ihmetellä?
Tunnilla yritän keskittyä opiskeluun, mutta enemmän seuraan takapenkin menoa ja keskusteluja. Ärsyttää. Ärsyttää, että niin tyhmästi odotin maanantaita, kuvittelin, että se on jotenkin erilainen kuin aiemmat maanantait. Että jokin olisi muuttunut, jotain tapahtuisi. Ja... kaikki on niin kuin ennenkin. Niin kuin kuuluu olla. Ärsyttää. Suututtaa. Kaikki.
”Sit lauantai-iltana, ku valmentajat oli menny nukkumaan, me pidettiin pyjamabileitä meiän majapaikassa”, Iida jatkaa ruokiksella innoissaan juttujaan viikonlopulta meiän istuessa aulan reunaman portailla. ”Meillä on oikeesti ihan paras joukkue ikinä!”
”Olit vielä pari viikkoa sitten eri mieltä”, muistutan Iidaa. Meno on ilmeisesti alkanut hiljalleen kelvata Iidalle. Sen ripsiinkin on ilmestynyt väriä, jota se ei aiemmin käyttänyt.
”No joo joo, mutta nyt meillä on niin siisti porukka”, se hehkuttaa ehkä viidettäkymmenettä kertaa. ”Sit me pelattiin pullonpyöritystä. Totuus vai tehtävä. Mä sain yhen tehtävän... hitsit mua hävettää... pistää viestiä Moritzille”, Iida kertoo ääntään madaltaen naama punaisena.
”Ai sä kerroit niille Moritzista?” ihmettelen. En olisi kuvitellut, että se kertoisi siitä muille kuin mulle ja Sannille.
”No, se oli yks totuus aiemmin”, Iida mutisee. ”Mut joo, pistin sille viestiä, mut ei siitä oo kuulunu mitään. Ehkä siitä ei enää kuulukaan”, Iida kuulostaa pettyneeltä.
”Mitä sä sille sitten kirjoitit?” Sanni ihmettelee.
”No jotain, et voitaisko taas joskus tavata, et on ollu ikävä. Ei hitto, mua nolottaa ihan sikana!”
”Eikä ihme”, Sanni toteaa ja jatkaa piirustuksiaan.
”Mites Beatles-pojun kanssa menee?” Iida kääntyy muhun päin, puolustautuu hyökkäyksellä.
”Ollu hiljasempaa”, vastaan totuudenmukaisesti. Lauantaisen jälkeen tuntuu vielä vaikeammalta kertoa kavereille Mustarastaan henkilöllisyyttä.
”Mut vähäks oli söpöö kuunnella Oonan tehtävää”, Iida vaihtaa yllättävän helposti aihetta. ”Se sai tehtäväksi soittaa Hartsalle ja ne kuulosti niin söpöltä puhelimessa.”
”Ai”, totean. Mua ei oikein kiinnosta kuunnella niiden suhteesta.
”Tiedätteks te, Hartsa ei vaikuta musta yhtään tunteelliselta tyypiltä, ei yhtään miltään ’romanttiselta poikaystävältä’, mut Oona saa sen kuulostamaan tosi söpöltä. Mä vähän luulen, et Oona pistää kyl omiaan”, Iida juoruilee. Se vilkuilee samalla Ramia, joka istuu aulan keskellä olevilla penkeillä.
”Voi olla”, myötäilen, vaikken ole asiasta niinkään varma. Enhän mä niiden suhteesta tiedä mitään, mutta sen mitä Ramia tunnen – tai ehkä ei voi sanoa tunnen, ennemminkin saatan sanoa, että se mitä mä olin Ramin seurassa lauantaina – niin kyllä mä voin sen uskoakin. Mulle se ainakin näyttäytyi ihan eri tyyppinä kuin koulussa. Mutta en mä sitä Iidalla voi sanoa.
”Voi perkele niiden pentujen kanssa!”
Kaikki aulassa kääntyy katsomaan ärräpäiden suuntaan. Koulun talonmies, ikivanha äijä, jonka en koskaan näe tekevän mitään mutta paljonkin kävelevän paikasta toiseen, puhuu puhelimeen koppinsa ovella. Se taitaa tajuta tuijotuksen, sillä se siirtyy nopeasti koppiinsa, mutta kyllä sen äänen edelleen kuulee.
”Penteleen pennut oli just viime viikonloppuna päättäneet sitten heitellä kivet pitkin parkkista. Niin, tänä aamuna niitä oli pitkin ja poikin. Hemmetti, kun oli hommaa niiden siirtämisessä. No oli sillä vähän väliä, kun just tänään on se abi-info, niin piti saada kunnolla parkkitilaa. Osa niistä kivistä oli melkoisia möhkäleitä, ei siitä autolla olisi ajettu, kun niillä oli kaikkialla. Penteleen vandaalit. Nyt on selkä niin jumalattoman kipee, hemmetti!”
Mua alkaa naurattaa ihan hirveästi sen kiroilu. En voi sille mitään. Säälittää se äijä kyllä, mutta oikeesti, en ikinä olisi voinut kuvitella olevani hirveä vandaali. Se on niin koomista.
”Mitä sä naurat?” Sanni tökkii mua kylkeen. Naurattaa vain entistä enemmän, enkä pysty hillitsemään itseäni. Vedet vuotaa silmistä ja tungen naamani vasten hihaani, etten nauraisi kovin ääneen. Olen jo rauhoittumassa, kun tajuan puhelimen piippauksen.
Katsahdan Ramin suuntaan ja meiät katseet kohtaa. Se hymyilee mulle ilkikurisesti, kääntää sitten katseensa pois ja jatkaa naureskelua. Sen kaverit ei selvästikään tajua, mikä sitä huvittaa. Remahdan uudestaan nauramaan.
