sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Tyyny ja peitto kaapissa


SILJA


”Oletko nähnyt mun vihreetä mekkoa?” äiti kysyy mun huoneen ovelta. ”Mä en löydä sitä mistään.”
”En mä lainaile sun vaatteita”, vastaan ja jatkan läksyjä äidistä välittämättä.
”Etpä.”
”No en ainakaan sitä mekkoa.”
”Tarkistan silti”, äiti toteaa ja alkaa kaivella mun vaatekaappia. ”Hei, mitä mun lempparipaidat tekee täällä. En ole nähnyt näitä aikoihin.”
”Et edes muistanut, että sulla on ne.”
Äiti jatkaa kaapin tarkkaa kaivelua.
”Silja, miksi sulla on tyyny ja peitto täällä? äiti kysyy. Käännyn ja huomaan sen pitelevän alahyllyltä löytämäänsä Ramin jäljiltä olevaa peittoa kädessään. Miten sen vihreä mekko olisi sieltä muka löytynyt?
”Ne vaan on... valmiina, jos Sanni tai Iida tulee yöks”, vastaan varovaisesti, kuin koettaen kepillä jäätä.
”Kumpi täällä on ollut yötä?” äiti ihmettelee tutkittuaan lakanaa. ”Sä et oo mitään puhunut, et ne ois ollu täällä yötä.”
”Iida”, päädyn sanomaan palloteltuani lyhyen entten tentten teelikamenttenin päässäni. ”Se on ollu täällä pari kertaa.”
”Mikset sä oo kertonut? Saahan Iida tänne tulla yöksi”, äiti kummastelee ja viikkaa peittoa takaisin kaappiin.
”Mä... se... sillä on välillä ollu vähän vaikeeta kotona, niin se on mieluummin ollu täällä”, mun suusta pääsee lopulta helposti. Ja eihän se varsinaisesti valhetta ole, tavallaan.
”Iidalla?” äiti näyttää huolestuneelta. ”Voi ei, vanhempien kanssako?”
  ”Joo, tai emmä niin tiiä, kai”, mua alkaa hermostuttaa enkä haluaisi keksiä enää yhtään valhetta lisää. ”Mä luulen, että sillä menee jo paremmin, älä huoli.”
”Okei, mut jos mä voin jotenkin auttaa, niin tietenkin autan ja tietysti meille voi tulla yöksi”, äiti jatkaa otsa edelleen vähän rypyssä.
”Joo, joo”, yritän huolettomasti lopettaa keskustelun ja keskittyä taas läksyihin. Äiti kääntyy vielä mun kaapin puoleen, löytää lopulta sen mekonkin – mut on lavastettu, aivan varmasti – ja lähtee pois. Huokaisen syvään.
Valhe tuntuu oudon turvalliselta. Äiti ei tunne Iidan vanhempia ja tuskin näkee Iidaa, niin että alkaa kysellä. Eihän Iida käy meilläkään nykyisin juuri koskaan. Ajateltuani tämän ajatuksen se ei kuitenkaan tunnu enää helpottavalta. Tajuan, etten tosiaan näe Iidaa enää kuin koulussa oikeastaan. Okei, se kutsui mut kattoo niiden turnausta, mutta en mä oikein tiedä, miksi se mut sinne pyysi. Se on jotenkin niin intoa täynnä koriksen suhteen, ihan sen urheilunkin, mutta vielä enemmän sen niiden joukkueen. Se tuli kyllä tauolla juttelee mun kanssa, mutta musta tuntui, että se olisi ihan hyvin voinut hehkuttaa niitä juttujaan kenelle tahansa, ei sillä ollut merkitystä, että juuri mä seisoin siinä. Koin itseni ulkopuoliseksi sen elämästä.