Muuttotarkastus

RAMI


Kevätaurinko luo armottoman katseensa pieneen huoneeseen paljastaen seinän aiemmin piilossa pysyneet tummemmat läikät ja muovimaton mystiset tahrat. Se tarkottaa hyvää, mut saa kaiken näyttämään ankeemmalta. Mä käyn kääntää kaihtimet kii, säteitä pääsee yhä sisään säleikköön ajan myötä vääntyneistä raoista. Ikkuna kaipais kankaisia verhoja, ilman niitä se on jokseenkin alaston. Niin kuin muukin huone. Ikkunan alla on siisti, auringonvalon läikittämä pöytä värinsä menettäneen toimistotuolin kanssa, toisella seinustalla kerrossänky, jonka alavuoteella mä röhnötän ja katselen sitä kaikkea harmautta, tylsyyttä, ankeutta.
”Onhan tää vähän väritön, mutta kyllä tästä vielä koti saadaan”, mutsi kiirehti sanomaan nähtyään mun epäuskoisen ilmeen heti ulko-ovella. Nopea kierros pienessä kolmiossa ei nostanu mun fiilistä. Ei asunto pahalta näytä, ’ankea’ kuvaa sitä parhaiten.
Loppuviikon mutsi haali väsymättä systerinsä kanssa vanhoja huonekaluja sieltä täältä tehdäkseen asunnosta asumiskelpoisen; mutsilla tuntu riittävän ideoita ja energiaa loputtomiin. Autollisen verran tavaraa haettiin kotoolta, kun faija oli poissa.
”Kunhan ehditään, ommellaan verhot ja sisustetaan kivaksi. Toistaiseksi selvitään näin”, mutsi sanoi eilen illalla ja hymyili tyytyväisenä puolityhjänä kaikuvassa olohuoneessa, johon oli saatu rahdattua kulahtanu sohva, naarmuinen sohvapöytä, seinälle mutsin rakas maisemataulu ja lattialle mutsin systerin muodista pois tipahtanu matto.
Sänky tuntuu oudolta selän alla, mut on yllättävän jees. Omat vanhat lakanat ja Paul-nalle tekee siitä tutun. Toinen huoneen valkoisista kaapeista on puolillaan mun vaatteita ja muita tavaroita, pöydällä on koulukirjat ja kasa levyjä, osa tavaroista on vielä pahvilaatikoissa vapaalla seinällä. Mä tunnen itseni lähinnä idiootiksi, kun roudasin jo ne levyt mukana, vaikka sterkat jäi kotiin. Enkä mä keksi, mihin ne mahtuis siinä huoneessa. Täällä musaa pitää kuunnella kuulokkeilla, mikä ei lisää kodin tuntua.
Mä kaipaan mun omaan huoneeseen. Ei muulla talolla niin väliä, mut se huone on sentään tuntunu omalta paikalta tässä maailmassa. Sterkoista soiva musa on luonu suojaavan energiakentän huoneen ympärille ja tehny siitä turvapaikan. Tai jotain. Nyt mä oon tän ankeuden keskellä ja jaan huoneen broidin kanssa. Tosin Ripa on käytännössä muuttanu Millan luo, joten tuskin sitä paljon täällä näkyy. Yhtä aikaa se on hyvä ja huono asia.
Puhelin piippaa viestiä. Faija. ’Hei, sano äidillesi, että voisitte jo tulla kotiin. Unohdetaan tää juttu, ok?’ Selvä iltapäivän viesti. Aamupäivän viestit on kohmeisia, täynnä epäselviä lauseita. Alkuillan viestit on epätoivoisia ja loputtoman pitkiä. Loppuillan viestit on lyhyitä ja uhkaavia. Yölliset viestit taas on niin täynnä näppäilyvirheitä, ettei niitä kannata ees yrittää tulkita. Faijan viestit on toiminu karkeana kellona jo viikon ajan. Pari päivää se oli välissä hiljaa, mut sit puhelin alko taas piipittää äänimerkkejä sen elosta. Mä en uskalla ees arvailla, paljonko se on viestejä mutsille lähettäny.
Faijan viestit oli alkuun tosi ahdistavia. Ei se mitä se kirjoitti, vaan se että se ylipäätään kirjoitti. En mä oo tottunu saamaan siltä viestejä. Ne tuntuu kuin se puhelimen kautta ulottais lonkeroitaan mun elämään. Ennen mä saatoin muualla unohtaa kotiolot, kuin se ois ihan toinen maailma. Nyt faija saattaa tulla pilaamaan ihan minkä hetken tahansa. Se luo varjoa kaiken ylle, vaikka päivä päivältä se varjo tuntuu onneksi heikommalta.
Mä en vastaa. Alkuun mä pistin pari sanaa sille, ajattelin et se lopettaa niin nopeemmin. Mut pian mä totesin, ettei sillä oo mitään väliä, mitä sille kirjoitan. Vastauksista voi päätellä, ettei se lue mun viestejä. Miks mä sitten niitä ees kirjoittaisin? Vastaamattomuus on sittenkin parempi tapa olla antamatta sille valtaa. Faijan ajatteleminen karistaa kodin kaipuuta pois mielestä.
Musan läpi kuuluu epämääräistä kolinaa. Mutsi purkaa tavaroita jo aamuisin ennen töihin lähtöä ja jatkaa heti töiden jälkeen. Ei se meinaa ees istahtaa syömään. Mä en osaa tulkita, kaipaako se mun apua, joten päätän pysyä huoneessani. Aika kulkee kuin etana.
Pistän musan pois korvista ja nappaan skitan. Sormet tapailee tutut soinnut. Toiseen kertaan. Kolmanteen. Katson kapeita auringonviiruja seinällä, yhtä aikaa kaikki on ankeaa, tylsää, odottavaa ja valoisaa. Äkkiä mieli pistää skitan soimaan toisin, kesken jäänyt sävelkulku jatkaa matkaansa. Soitan uuden kokonaisuuden pariin kertaan ja jään vain fiilistelemään sitä. Se kuulostaa riemuisan surumieliseltä. Ehkä sävelten pitää päästä siihen suuntaan kulkemaan. Mä toistan sävellystäni vielä useampaan kertaan, hion sitä vielä hitusen, nappaan pöydältä paperia ja kirjoitan sen ylös. Ei se loppujen lopuksi oo iso edistys, mut se luo uskoa. Ehkä tää huone on edistystä, ehkä mä oon seuraamassa aurinkoa.
Äkkiä siinä tylsässä huoneessa, tylsänä iltana mä uskon itseeni ja tulevaan enemmän kuin koskaan ennen. Mä en oo se paska, joksi faija mut yrittää tehdä ja mitä mä uskon, vaikka uskottelen itselleni, etten kuuntele faijaa. Tulevakin tuntuu jotenkin selkeeltä ja kirkkaalta, vaikkei se sitä oikeesti oo. Mut se, et mä voin siihen vaikuttaa, tuntuu selkeeltä.
Mä menen pöydän ääreen, tuijotan koulukirjoja hetken, sit mä avaan niistä muutaman ja teen läksyksi tulleita tehtäviä, siis siltä osin kuin pystyn vielä muistamaan mitä tuli. Koska mä oon viimeksi tehny niin? Ei tuu mieleen. Kyl mä tiedän, et kevät on jo turhan pitkällä, tuskin numeroihin voi enää paljoo vaikuttaa, mut silti. Ehkä se on enemmän symbolista tekemistä kuin todellista.
Mut runovihko oli todellista. Mä sain sen valmiiksi. Palautuskin vain pari päivää myöhässä, eikä maikan ilme näyttäny liian happamalta, kun se otti sen vastaan. Siljakin kommentoi, et melkeinhän se hymyili.
Silja. Kai sille vois pistää sen muuttoraportin.

SILJA


Joutsenniekankuja löytyi helposti, mutta oikean talon ja rapun hoksaaminen ei ole ihan niin yksinkertaista. Hetken harhailen talojen välissä sinne tänne, kunnes lopulta tajuan sammuksissa olevan B-valon ja löydän oikean rapun. Rappusia nousen muutaman kerroksen verran, kunnes tulen oikealle ovelle. Tarkistan numeron vielä kännykästä. Kyllä se on oikea. Ojennan käden soittamaan kelloa ja jään odottamaan autiuttaan kaikuvaan rappukäytävään.
Lopulta sisältä kuuluu rauhallisesti kävelevät askeleet ja mä odotan oven avautuvan. Askeleet kuitenkin pysähtyy, lähtee taas kaikkonemaan ja niiden takaa tömistää toiset askeleet ovelle asti. Ovi suunnilleen riuhtaistaan auki.
”Moi”, Rami sanoo nopeasti ovenraosta, avaa ovea enemmän ja päästää mut sisään. Riisun kenkiä ja takkia siinä tyhjänoloisessa eteisessä ja saan ripustettua takin naulaan. Sitten seuraan Ramia katsellen samalla uteliaana ympärilleni. Olen todellakin tullut keskelle muuttoa, laatikoita ei ole paljon, mutta kaikki on silti selkeästi vaiheessa. Keittiön ohi kulkiessa näen Ramin äidin tyhjentämässä laatikkoa, mutta se on selin meihin, ja Rami vain jatkaa matkaa huoneeseensa.
Kun pääsen huoneeseen, Rami pistää oven mun takaa kiinni ja rojahtaa huolettomasti kerrossängyn alapedille. Jään katselemaan huonetta hetkeksi, äkkään sitten kirjoituspöydän vierestä toimistotuolin ja istahdan siihen. Ymmärrän täysin Ramin kommentin valkoisesta tylsyydestä: me ollaan kirjaimellisesti sen sisällä.
”No, mitä pidät? Tän tyylikkäämmäksi ei huone voi mennä”, Rami hehkuttaa ja nojailee rennosti niskan taakse ristittyihin käsiinsä.
”On tässä potentiaalia”, lausahdan antaessani katseen kiertää huonetta korostetun hitaasti käsi suurieleisesti leualla.
”Niin varmaan”, Rami hymähtää epäuskoisena, enkä mäkään pysy enää vakavana.
”Mut mä oon tosissani”, saan lopulta jatkettua. ”Sä pistät tohon kaapinoveen klassisen ’John Lennon tuijottaa kameraan ja maailma pelastuu’ -julisteen, tohon seinälle kokoelman postikorttikuvia, ikkunaan kivat mustavalkoiset verhot, täytät huoneen loistavilla saundeilla ja tää on tyylikkyyden ruumiillistuma.”
Rami tuijottaa mua hetken kuin puulla päähän lyöty ennen kuin löytää taas sanaisen arkkunsa.
”’John Lennon tuijottaa kameraan ja maailma pelastuu’ -juliste?”
”No kyl sä tiiät, mitä mä tarkotan.”
”Tiiän, en vaan ois osannu sanoittaa sitä noin. Vau. Enkä tienny, et sä oot sisustussuunnittelija.”
”Just joo, tuli vaan mieleen”, puhahdan ja katson Ramiin. Se katsoo takaisin, eikä me hetkeen sanota mitään, tuijotetaan vain toisiamme hymyillen. Se tuntuu ikuisuuden pitkältä hetkeltä, sanattomalta keskustelulta meiän välillä. Lopulta käännän katseeni pois, tajuan kitaran sängyn jalkaan nojaamasta ja jään hetkeksi katsomaan sitä.
”Joo, niin se biisi”, Rami toteaa, nousee ylös sen verran, että saa napattua kitaran ja asettuu istumaan sängylle kitara sylissään. ”Se on sit ihan raakile, ei mikään biisi oikeesti... et älä odota liikoja”, Rami selittelee ja asettelee sormiaan kitaran kaulalle.
Rami näyttää söpöltä kitaran kanssa. Päälaen pitkät hiukset valahtaa taas silmien tielle, mutta Rami ei hätistele niitä pois ja ne sopii tämän musiikkoimagoon. Ehkä vielä tummina rosottavat arvetkin naamalla sopii. Hetken Rami hapuilee, etsii oikeaa kohtaa hermostuneesti, mutta sitten saa ilmoille ’sävellyksensä’. Se kuulostaa mielenkiintoiselta; yhtä aikaa jotenkin tutulta ja kuitenkin tuntemattomalta. Ramista näyttäytyy mulle taas uusi, mielenkiintoinen puoli.
”No?” Rami nostaa katseensa muhun kysyvästi.
”Mielenkiintoinen.”
”Mielenkiintoinen vai ’mielenkiintoinen’?” Rami kysyy ja nyrpistää nenäänsä toisen ’mielenkiintoisen’ kohdalla.
”Kiehtova, jotenkin tuttu eikä kuitenkaan ollut”, selvennän. ”Se alun ding-dung-ding-dung oli tosi hyvä ja se nouseva sävelkulku sen perään. Soita vielä.”
Rami soittaa pätkän uudestaan. Tällä kertaa suljen silmäni ja yritän sukeltaa kunnolla sen maailmaan. Se on kiinnostava pätkä.
”Mitä jos sä lähtisit siitä takaisin ylös? Tähän tapaan”, sanon ja yritän laulaa ajatustani.
”Näinkö” Rami kysyy ja soittaa jatkoa.
”Ei, kun ota vähän ylempää.”
”Näin?”
”Ei, mut pidä toi, se on parempi kuin mun ehdotus”, hymyilen. Rami soittaa pätkää pariin kertaan lisäyksen kanssa ja jää lopulta katsomaan mua tyytyväisenä.
”Kannatti soittaa tää ekana sulle”, se sanoo ja soittaa pätkän taas.
’Ekana mulle?’ Eikö se ole soittanut sitä koskaan ennen kellekään? Tunnen äkkiä itseni jotenkin etuoikeutetuksi, tärkeäksi. En muista, koska musta on viimeksi tuntunut siltä.
”Sit se vois mennä vaikka näin”, laulan taas näkemystäni. Ramin ilme ei osoita suurta hyväksyntää. ”Tai sit ei. Ois helpompi hahmottaa noita pianolla.”
”Täällä ei sori oo sellaista. Pitäiskö mun tulla joskus teillä käymään skitan kaa?” Rami ehdottaa. Tällä kertaa se tuntuu oikeasti mahdolliselta ehdotukselta ja sellaisena Rami sen sanookin.
”Joo, eiköhän se...”, aloitan innokkaasti, kun Ramin puhelin rämähtää soimaan. Rami nappaa sen sängyltä ja vastaa.
”Joo, ok, hyvä, ei mitään, voit, joo, nähään”, keskustelu kulkee ja Rami hymyilee puhelimeen. Tätä ilmettä en tykkää katsoa.
”Sori”, Rami sanoo mulle suljettuaan puhelimen. ”Oonalla piti olla menoa koko ilta, mut ei sitten olekaan, joten... Se tulis tänne... ei olla oikein nähty sitten muuton...”
”Joo, mä oon jo menossa”, pakottaudun hymyilemään Ramille, niin kuin edelleen tuntisin itseni tärkeäksi, en pois heitetyksi.
Avaan oven ja lähden ripeästi eteiseen. Ramin äitiin en onnistu vieläkään törmäämään, mutta Ramin mä kuulen seuraavan mua. Eteisessä puen ulkovaatteet ylleni ja olen valmiina lähtöön. Jotenkin en saa käännyttyä avaamaan ulko-ovea, vaan jään nojailemaan siihen ja katsomaan Ramiin.
”Palataan myöhemmin siihen biisijuttuun”, sanon hymy huulilla Ramin tummiin silmiin tuijottaen.
”Joo, ehdottomasti palataan”, Rami nyökyttelee, eikä silläkään tunnu olevan kiirettä kääntää katsettaan mun silmistä. ”Kiva kun kävit, biisijutut ja ... ööö .... sisustusvinkit.”
”Muista ne”, vannotan sitä enkä tee vieläkään elettä lähteäkseni.
”Varmasti”, Rami lupaa ja sen huulille nousee tuttu vino hymy, josta pidän.
Lopulta tajuan kääntyä lähteäkseni ja yritän rämpätä lukkoa auki, mutta en onnistu. Rami nojautuu mun viereen, ihan liki, tunnen sen tuoksun, Rami kurkottaa kätensä mun käsien ohi lukolle ja saa oven nopealla liikkeellä auki.
”Kiitti”, saan käheästi sanottua, katson Ramin silmiin vielä kerran ja lähden. Ylipirteä hymy hyytyy kasvoilta, mutta sen alta puskee silti hymyä huulille.