RAMI
”Poika. Tääl ois sauna lämpimänä ja makkaraakin löytyy. Tuu nyt kotiin, tääl on kurjaa ykin. Eihän asiat niin honosti ole. Eihän? Älä nyt viitsi mököttäa pikku asioista, onhan meillä kivaakin yhdessä, eikös vaan! Tää on ihan naurettavaa, saatanan totaalisen älytöntä sakoilla tuolla tavalla! Ala tule nyt!”
Lauantai-ilta, kello kaksikymmentä yli seitsemän. Ihan odotuksen mukaista. Huokaus.
”Keneltä sait viestii?” Oona kysyy ja silittelee mun reittä. Se istuu mun vieressä penkillä, jonka joku on raahannu muualta tähän parhaat päivänsä nähneeseen huvimajaan, joka nököttää puiston laidalla kivenheiton päässä koululta. Peruslauantai-ilta jengin kaa.
”Faijalta”, mä puuskahdan aikomatta selittää enempää.
”Niin sä et enää asu sen luona?” Oona varmistaa. Mä nyökkään pienesti.
”Toi on varmaan kurjaa”, Oona enemmän totee kuin kysyy.
”Mä en halua puhua siitä”, mä sanon ja keskitän tiukemmin katseeni kännykän näyttöön.
”Ei sit”, Oona luovuttaa helposti, mut nostaa kättään ylemmäksi, sivelee mun huulia, mikä pakottaa mut kääntämään katsettani sen suuntaan ja työntämään suuni kiinni sen suuhun. Sitä se tietty odottikin, sen verran tiukasti se suutelee takaisin. Eikä se yhtään hullumpi siinä oo. Ympäriltä alkaa kuulua vihellyksiä, mut en mä koe tarvetta reagoida niihin, eikä vissiin Oonakaan, koska se jatkaa yhä mun ylähuulen näykkimistä.
”Hei, tää on ihan yleinen paikka!” Ode valittaa, kun meiän huulet lopulta erkanee. Mä en viitsi kääntää edes katsettani sitä kohti, vaan pidän tiiviisti silmäni Oonassa. Se hymyilee mulle ja ujuttaa sormia mun vapaana roikkuvien hiusteni lomaan. Se on taas syötävän söpönnäköinen.
”Rami”, Oona alottaa viettelevällä äänellä ja pyörittelee edelleen sormissaan mun hiuksia, ”mun on pakko nähä, miltä nää sun hiukset näyttäis letillä.”
Sitten Oona jo pyörähtää istumaan penkin selkänojan päälle mun taakse, jalat mun molemmin puolin ja alkaa setvii sormilla mun hiuksia.
”Pääsit Hartsa Oonan salongin koekaniiniksi”, Janna naureskelee mulle, mut sen katse kääntyy nopeasti Jamaliin, joka pelaa tönkkistä Oden ja Tonin kanssa.
”Hei, mä pääsen oikeesti sinne kouluun!”, Oona vastaa tuohtuneena ja purkaa sitä tuohtumustaan mun hiuksiin.
”Joo, en mä sitä epäile”, Janna heittää nopeasti ja lähtee tönkkiserotuomarin kiittämättömään hommaan, jonka on ylituomari Jamalin poikkeusluvalla saanu. Jätkät taistelee parhaillaan, onko purematon purukumi esine vai ruokaa.
Mä käännän katseeni kännykkääni, mut keskityn Oonan sormiin mun päänahalla. Ne tuntuu pyörittelevän taitavasti mun hiuksia ja kosketus tuntuu kivalta, mut... se tuntuu vaan jotenkin tavalliselta. Mä muistan edellisen kerran, kun mun hiuksia laitettiin, muistan Siljan sormenpäiden hivelevän kosketuksen kuin pieninä sähköiskuina mun päässä. Mä odotin sitä samaa. Mut kai se oli uutuuden viehätystä, joka on jo haihtunu.
”Jos sen voi laittaa suuhun, se on ruokaa!” Ode valittaa suureen ääneen ja yrittää vedota Jannaan koiranpentuilmeellään.
”Jätkä ei sit keksi mitään muuta suuhun pantavaa?” Jesse heittää moponsa luota. Siinä on varmaan taas joku mutteri löysällä, kun se työstää sitä Onnin kaa.
Mä, Toni ja Onni rämähdetään nauramaan ja Jamal imitoi ruoskaniskun. Ode näyttää hetken pohtivalta, kunnes lamppu syttyy sen päässä.
”Heh, heh”, Ode totee latteesti, ”joo, tajusin, mut purkka kuuluu elintarvikkeisiin.”
”Ode, ei mee läpi”, Janna käyttää tehtävän suomaa auktoriteettiaan. ”Sä heitit just sinne dumlen, joten miten sä voit valittaa purkasta?”
”Se ei oo paperiin käärittynä”, Ode yrittää vielä, mut taitaa jo tajuta hävinneensä. Peli voi jatkuu.
Oona on saanu mun hiukset kuntoon ja katselee aikaansaannostaan eri puolilta. Mä yritän seurata sen ilmeitä, mut niistä ei saa selville, onko se tyytyväinen lopputulokseen vai ei.
”No?” mä kysyn lopulta.
”Söpö”, Oona totee ja suikkaa mulle nopeen pusun.
”Mut...?” mä tunnen ilkikurista tarvetta jatkaa, saada jokin älytön keskustelu aiheesta aikaiseksi.
”Häh?” Oona ei tajuu. ”Se on just hyvä”, se pistää pisteen keskustelulle, mujauttaa vielä hetkeks suunsa mun suulle ja lähtee Jannan luo. Mä jään kattoo sen perään ja syvennyn lopulta sit muihin maailmoihin pikkuruudun kautta. Ylälaitaan helähtää viesti.
Palaan takaisin fyysiseen todellisuuteen. Kaikki on ennallaan. Mä nappaan repusta bissen, nousen ylös ja raahustan tönkkisfrisbiin luo.
”Mikä tässä Ode nyt tällä kertaa mättää?” mä heitän lonkalta tuijottaen sitä sekalaista tavaraseurakuntaa, joka lautaselle on ilmestyny.
”No ei toi voi olla sääntöjen mukaista, et Toni tyhjentää koko purkkapussin tonne”, Odella on kuin onkin valituksen aihe. ”Sit ne tahmaa kaikki muut kamat.”
”Ei se voi olla sääntöjen vastastakaan, kun ei oo sääntöjä”, mä vastaan virnuillen. ”Ja mitä tärkeetä sulla nyt tuolla on? Toi tölkinrengas vai se dumle?” Ode vastaa keskisormella.
Toni ja Jamal on vihdoin saanu musan taas raikaamaan – vissiin joku Suomi-räppäri, who cares – ja palaa peliin. Peli alkaa loppua, Toni on tosiaan vipannu ainakin puolikkaan pussin purkkaneliöitä laudalle ja kerrankin mä oon samaa mieltä Oden kaa: homma ei näytä reilulta eikä kyllä järin fiksultakaan. Tosin pelitaktiikkana se toimii Tonille mainiosti ja loppupisteytyksessä se saa ylivoimaisen voiton.
”Joo, joo, kumarran sua voittajana”, Ode tuhahtaa voittajan hymyä sädehtivälle Tonille, ”mut saisko niihin sääntöihin lisäyksen?”
”Pitää miettiä”, Jamal totee pohtivasti ja vakavasti kuin poliitikko. ”Alkaa vaan homma levahtaa ihan käsiin, jos säännöt vaan lisääntyy. Ei pysy kukaan perillä niistä. Pitää ehkä kirjoittaa ylös. Tulee turhaa byrokratiaa.”
”No just joo”, Ode tuhahtaa ja poimii tyhjennetyn frisbiin maasta.
”Pistä tänne”, mä heitän Odelle ja Ode heittää frisbiin. Se lähtee mua kohti, mut ohittaa mut aivan liian vasemmalta, jatkaa tasaista matkaansa vielä melkoisen tovin, ennen kuin katoo pensaikkoon.
”No ni, sinne katos Onnin frisbii”, Jamal totee lakonisesti ja avaa tölkin.
”Hei, hävittiks joku mun frisbiin? Lähtee ettii samantien!” Onnin ääni kuuluu jostain mopojen takaa.
”Ode, lähtee hakemaan”, mä sanon Odelle ja otan pari hörppyä.
”Odeko sen taas hävitti?” Onnin ääni huutelee vähän huvittuneena.
”Ei se nyt saatana ole mun vika, jos Hartsa on kädetön!” Ode pulisee vastaan eikä tee elettäkään mennäkseen.
”Hartsa, se oli Odelta kyl ihan kohtuullinen heitto”, Jamal antaa tuomionsa.
”Ai et mun vika?” mä ihmettelen. Tekee mieli alkaa protestoimaan, mut päätän olla kuulostamatta Odelta. ”Okei, mä meen”, mä myönnyn, lasken tölkkini huvimajan kaiteelle ja lähden etsii sitä fribiitä.
Ulkona on jo pimeähköä. Puiston alueella on hämärää valaistusta, mut pensaikot, joihin frisbii lensi, on pimeinä. Mä kuvittelin, et lehdettömästä pensaikosta löytää helposti kulahtaneen lilan muovilätyn. Ilmeisesti mä oon kuitenkin väärässä, koska kaivattua esinettä ei vain näy. Eihän se ny voinu tuhkana tuuleenkaan kadota?
Mä lähden haravoimaan pensaita tarkemmin. Jostain kuuluu mopojen pärinää ja mä käännyn katsomaan huvimajalle päin. Me ollaan näköjään saatu seuraa, kolme mopoa pysähtyy majalle. Pari tulijaa jää juttelee Jessen ja Onnin kaa, joten mä tulkitsen ne niiden frendeiks. Päätän jatkaa kadonneen frisbiin metsästystä. Lopulta huomaan frisbeen kauempana puun alla. Se varmaan vieri sinne. Haen frisbiin ja käännyn paluumatkalle. Jalat ei kuitenkaan lähde eteenpäin, sillä mä tunnistan majalle tulleet. Tai no en kaikkii, mut yksikin riittää. Mike.
Mä en haluu kohdata Mikee. Onko mun pakko mennä takas? Jos mä en palaiskaan frisbiireissulta? Mihin mä pääsisin pakoon? Ehkä ne kohta lähtee pois, jos mä vaan jään vielä etsimään tätä frisbiitä? Vitun Mike. Sitä pitäis kyllä vetää turpiin. Sais kokee saman kuin mäkin. Kirvelevät haavat, jomottavan pään, aristavan kyljen. Se ois sille niin oikein. Mä haluun päästä siitä jätkästä ihan lopullisesti eroon. Ajatukset kimpoilee pääkopassa kuin supparit pienessä kuutiossa.
Ei, mä en voi jäädä piiloon. Mikä vitun pelkuri mä sit oisin? Ei se oo vaihtoehto. Mä lähden kävelee majalle päin. Mä yritän kaivaa kaiken itsevarmuuteni esiin näyttääkseni Mikelle, ettei mua noin vain nujerreta. Toista kertaa mä en siltä turpiini aio saada. Mun oikea käsi puristuu nyrkkiin, sen tekee mieli maistaa Miken verta, mut onneks mä oon riittävän selvinpäin tajutakseni, ettei siitä seuraa mitään hyvää.
”Kato, Hartsa”, Mike tokasee samantien mun ilmestyessä majan seinustalle. ”Piilossako olit?”
”Eiku hain yhen frisbiin, ku Ode ei osaa heittää”, mä toteen muka tyynesti ja heitän lilan lautasen kädestäni Onnin eteen. Ode ehtii jo avata suunsa protestoidakseen, mut jättää sit mölyt mahaansa. Mä nappaan tölkkini kaiteelta ja jään rennonoloisesti nojailemaan tolppaan. Mike seisoo kuin maailmanomistaja mun edessä. Eikä mulla oo hajuakaan, mitä tapahtuu seuraavaks.
”Hieno letti”, Mike jatkaa puhettaan ivallisella äänellä, ”sopiihan se, kun alkaa jo naamakin olla taas nätti.”
Helvetin letti, mä ehdin ajatella. Tosin ei mua kiinnosta, mitä mieltä Mike musta on. Kun vaan jättäis mut rauhaan. Eikä mua pelota, eihän?
”Toisilla ei oo ees mahdollisuutta, et naama paranis”, mä vittuilen Mikelle. Se saattaa olla ratkaiseva virhe, mä tajuun saman tien, mut en anna ilmeenkään värähtää. Miken ilme tiukkenee aavistuksen, mut jätkä pysyy tyynesti paikallaan.
Mä siemailen mun bissee vain vähän tärisevin käsin ja yritän ottaa henkistä yliotetta Mikestä, joka jaksaa tuijottaa mua jämäkkänä kuin vuori. Frendit on ympärillä, mut ei ne näytä halukkailta puuttumaan mun taisteluun. Se niistä taustavoimista. Vaikka ei kai ne antais Miken mua hakata, eihän?
”Kaikki ei oo niin säälittäviä, et sais turpiinsa”, Mike jatkaa vittuiluaan, mut ääni kuulostaa jo kireemmältä.
”Eikä kaikki niin säälittäviä, et vetäis toisia turpiin.”
Äkkiä mä huomaan, etten mä oikeesti pelkää Mikee, siis ainakaan mitenkään paljoo. On se iso joo, osaa soittaa suutaan ja tarpeen vaatiessa käyttää nyrkkejäänkin. Mut ei se järin fiksu jätkä oo. Mä voin voittaa sen sillä. Mä päätän luottaa siihen, ettei se ihan oo perillä kaikista tosiasioista. Ehkä mä onnistun värittämään juttuja siihen malliin, et saan uhkailtua sen pois. Mä otan pari askelta sitä kohti ja, kun se ei ainakaan heti pistä turpiin, mä avaan suuni.
”Mike”, mä sanon hiljaa ja matalalta, jotta muut ei kuule ja mä kuulostasin mahdollisimman uskottavalta. ”Viranomaiset ois kovasti halunnu kuulla, kuka mut hakkas. Ne ei tosiaan pitäny sitä minään pikkujuttuna, sä oot jo viistoista, niin voi häkkiki heilahtaa. Mä oon pitäny mun turpani kii, oli silleen pimeetä, etten muista nähneeni mitään, mut mun muistikuvat saattaa tarkentua kummasti, jos on tarvetta. Mä haluun sut vittuun täältä, eikä tarttis törmäillä enää täs elämäs. Niillä ehdoilla mun muisti saattaa pysyä poissa.” On totta, et oon pitäny turpani kii koko pahoinpitelystä, mut sen verran uskottavasti, et asiaan tuskin enää palataan. Enkä mä usko, et siitä mitään kovin rankkaa Mikelle tulis, mut aina parempi, jos se uskoo niin.
Mike näyttää ensin kelaavan, mitä mä oikein sanoin. Kun piuhat lopulta yhdistyy aivoihin asti, mä pelkään hetken, et se mäjäyttää mua. Mä päätän silti pelata loppuun asti ja tuijotan sitä tyynen tiukasti. Sen ilme pysyy hetken uhkaavana, kunnes jokin järjen ääni piipittää sen korvaan ja se ymmärtää mun olevan tosissani. Kaiken vihan ja kovuuden takaa sen silmistä näkyy epävarmuus ja pelko.
”Hei, pitiks meiän mennä Tandelle? Mitä me täällä oikein jumitetaan?” Mike jyrähtää ja ympäriltä kuuluu hyväksyvää mutinaa. Ei ne nyt hetkessä lähde, varmaan siinä puoli tuntia menee, mut ehkä mun ei enää tarvitse uhrata ajatustakaan Mikelle.
SILJA
Saatan käpertyä turvaisaan pesääni, katsoa elokuvia, kirjoittaa pieneen ruskeaan kirjaani. Mulla on musiikki. Mutta olen yksin, ja se on hallitseva ajatus. On, vaikka yritän taistella sitä vastaan.
Bling. En tiedä, nostaako vai laskeeko viesti ulkomaailmasta mielialaani.
Rami katoaa bittiavaruuteen. Kyyneleet valuu poskiani pitkin. Olen olemassa enkä kuitenkaan ole.
