SILJA
Kevätväsymys. Siksi matikanope kutsui meiän luokan yli-innokasta menoa, joka kohdistuu kaikkeen muuhun paitsi opiskeluun. Kevätväsymys on kuulemma tullut vähän turhan aikaisin, ”mutta ovathan ne muuttolinnutkin joskus aikasessa”. Kaikkiin väsymys ei ole vielä iskenyt tai sitten he taistelevat urheasti sitä vastaan, mutta takapenkin porukka pitää matikankirjoja ja -vihkoja pulpetilla lähinnä rekvisiittana. Yritän laskea parhaani mukaan, vaikka en mäkään ihan parhaassa terässä ole.
”Kato, tossa on ne kengät, jotka mun on pakko saada”, Iida lirkuttelee ja tunkee kännykkäänsä mun vihkon päälle. Kohteliaasti vilkaisen niitä ja nyökkään hyväksyvästi.
”Ihan jees, mut pitäiskö sun laskee vaikka yks lasku?” yritän varovasti herätellä sitä.
”Ei kyl mä osaan noi, ei oo yhtään motii nyt, teen sit kotona”, se väistelee hiven ärsyyntyneenä ja jatkaa vaatteiden selailua netin ihmemaasta.
Ärsyttää Iidan teennäinen puhetapa, joka ei ole yhtään tyypillistä Iidalle. Iida kyllä istuu edelleen mun vieressä tunneilla, mutta henkisesti se kuuluu takapenkin porukkaan. Tai no, olevinaan oleva Iida on kyllä niitäkin pahempi, se kun yrittää niin kovasti sopia jengiin.
Ei matikka muakaan suuresti innosta, jos nyt rehellisiä ollaan. Enemmänkin se on pakokeino Iidan jutuista, vihkoa tuijottaessa voi miettiä muita asioita. Kuten mun Talent-esitystä.
Kotona selailin ruskeaa pientä kirjaani läpi. Luin ääneen runojani, kielellä yritin maistella, onko ne liian henkilökohtaisia, korvilla kuulla, miltä ne yleisön korvissa kuulostaisi. Mikään ei tuntunut sopivalta. Mietin koko ajan, missä menee raja näkyvyyden ja henkilökohtaisen välillä. Haluan olla olemassa, haluan että mut nähdään, mutten kuitenkaan kertoa sisimmästäni. Tämä on ristiriita, jota mielessäni pyörittelen koko ajan, mutten edisty lainkaan. Joka kerta kun olen onnistunut löytämään kirjastani runon ilman sisimpääni, se on runona vain tyhjä kuori. Homma tuntuu toivottomalta.
Saan yhden laskun kutakuinkin valmiiksi ja suostun taas kääntymään Iidan puoleen, nyökyttelemään sen puhetulvalle, vaikken jaksa ymmärtää siitä mitään. Vaivihkaa annan katseeni kiertää luokassa ja lopulta hetkeksi pysähtyä takapenkkiin – ja Ramiin. Se istuu siellä napit korvilla, katse pulpetissa, takapenkin jengin jäsenenä.
Paitsi että Ramin kädessä on kynä. Se raapustaa puumerkkejä vihkoon, jää välillä hetkeksi pohtimaan ja jatkaa sitten. Se laskee matikkaa. Melkein jo käännyn Iidan puoleen kertoakseni tästä ihmeestä, niin kuin muutama kuukausi sitten olisin tehnyt. Nyt niin moni asia on toisin, että jään vaan katsomaan Ramia. Katselen sen pohtivaa ilmettä, musiikin tahdissa nyökyttelevää päätä, sormia, jotka haroo päälaen hiuksia, vaikka tänään ne on mustalla kumilenkillä kiinni. Rami nostaa päätään hetkeksi katse ikkunassa, hajamielinen, vino hymy kasvoillaan ja se näyttää niin söpöltä. Haluaisin naljailla sille, saada siltä kommenttia vastaan, istua sen viereen, tuntea sen tuoksu mun nenässä, pistää sille taas lettiä ja tuntea sen hiukset sormenpäissäni...
Tunnen poskiani kuumottavan, käännyn äkkiä vihkoni puoleen ja suljen silmäni. Yritän hokea itselleni, että Rami on vain ystävä, Rami on Oonan kanssa, Rami ei kiinnostuisi musta. Ei se mitään auta. Saatan kääntää katseeni pois, mutten saa Ramia enää pois mielestäni.
”Saaks jo mennä?” Iida nurkuu opelle ja pakkaa koskemattomat opiskeluvälineensä reppuun. Kelloa vilkaistuaan ope huokaisee okein.
”Vihdoinkin”, Iida puuskahtaa ja lähtee luokasta ensimmäisten joukossa. Jään ihmettelemään, mihin sillä niin kiire on. Vilkaisen Ramiin, en voi olla tekemättä niin, mutta kiire silläkin tuntuu olevan.
Tuskin Iida itsekään tiesi syytä kiireeseensä, sillä saan sen jo lokeroilla kiinni. Se nojailee seinään kiireettömästi ja juttelee Oonan ja Jannan kanssa. En kovin innoissani siihen porukkaan liity, mutta en aio antaa niiden estääkään lokerolleni pääsyä.
”Kerrot sit kaiken, siis oikeesti KAIKEN”, Oona vannottaa Iidaa ja Iida hokee naureskellen joojoota. Ne on kaikki ihan täpinöissä jostain. Yritän keskittyä kaivamaan takkia lokerosta ja tunkemaan tilalle turhia kirjoja repusta.
”Harmi, et se ei tuu ihan tänne, oltais voitu vaikka pitää bileet meillä”, Janna harmittelee.
”No niinpä”, Iida sanoo, mutta sen ääni ei kuulosta lainkaan pahoillaan olevalta. Se hymyilee leveää hymyä, eikä ole pysyä paikallaan, vaikkei ole menossa mihinkään. Oona ja Janna sen sijaan lähtee kävelee käytävää pitkin ulko-ovia kohti.
”Ja kuvia, pitää olla kuvia!” Oona kääntyy huikkaamaan melkein käskien.
”No tietty!”, Iida vakuuttaa tyttöjen perään.
”Mistä tossa oikein oli kyse?” ihmettelen ja vedän takkia niskaani.
”Moritz tulee pääsiäisenä Tallinnaan ja me on sovittu, et nähdään siellä!” Iida hehkuu.
”Vau”, vastaan niin innoissani kuin kykenen. Miksi mä kuulen tästä vasta nyt? Vasta Oonan ja Jannan jälkeen?
”Moritz laitto just viestiä, et onnistuu. Mä oon niin innoissani!”
”Mistä?” paikalle pöllähtänyt Sanni kysyy.
”Mä nään pääsiäisenä Moritzin!”
”Vau! Missä?” Sanni kysyy vilpittömän innoissaan. Iida kertoo täpinöissään tulevasta parin päivän Tallinnan reissusta, jonka suunnittelu alkoi viestittelynä Moritzin kanssa jo viikkoja sitten.
”Mä en ole uskoa, että se ihan oikeasti onnistuu!” Iida jaksaa hokea. Haluan olla iloinen sen puolesta, mutta se on vaikeaa.
Iida jatkaa reissunsa ääneen suunnittelua meiän kävellessä ulko-oville ja Sanni on täydellinen ystävä, joka jaksaa hehkutusta innoissaan. Mä yritän hymyillä ja murahdella ystävällisesti väleihin, mutta lähinnä mietin, miksi en lähtenyt kotiin toista kautta, kun se olisi mulle muutenkin parempi reitti. Ulko-ovella olen vihdoin sanomassa moimoit ja lähtemässä eri suuntaan, kun huomaan kauempaa vieraan tytön lähestyvän meitä. Sillä on katse niin tiiviisti meiän porukassa, ettei mulle tule mieleenkään, että se haluaisi vain kulkea meiän ohi. Ja oikeassa olen.
”Sanni, moi!” tyttö tervehtii päästyään vain parin metrin päähän. Se seisahtuu siihen itsevarman oloisesti ja hymyilee leveästi Sannille. Sanni hätkähtää hieman, ei tainnut huomata tämän saapumista, mutta hymyilee tytölle.
”Ai moi, sä tulit tänne asti”, Sanni vastaa tytölle ja katselee vähän vaivautuneesti ympärilleen.
”Hyvin ehdin, niin aattelin tulla. Mennääks?” tyttö kysyy iloisesti ja katselee mua ja Iidaa vähän kysyvästi.
”Joo, mennään vaan”, Sanni vastaa, nyökkää hyvästejä mulle ja Iidalle ja on jo jatkamassa matkaa niine hyvineen. Tyttö sen sijaan jää katsomaan meitä kysyvästi ja Sanni tajuaa vihjeen. ”Niin, siis, nää on Iida ja Silja ja tää on Elli. Elli auttaa mua sen Talent-videon kanssa”, Sanni selittää nopeasti ja kääntyy lähtemään.
”Kiva tavata”, Elli toteaa ja hymyilee meille. Sillä ei ole lainkaan niin kiire kuin Sannilla. ”Mä olenkin kuullut teistä.”
”Joo, hei mennään jo. Akvaarioiden vesi pitää vaihtaa”, Sanni sanoo nopeasti ja melkein vetää Elliä mukaansa.
”Okei, nähään”, Elli huikkaa meille ja lähtee Sannin kanssa. Iida ja mä katsotaan toisiamme.
”Kuka toi oli?” Iida ehtii kysyä ennen mua.
”En oo ennen nähny”, vastaan, kunnes tajuan, ”eiku hei, Sannin seinällä on kuva Sannista ja tosta Ellistä. Mut joo, en oo kuullut.”
”Salaperäinen Sanni”, Iida jaksaa hetken pohtia arvoitusta, kunnes sen puhelin ilmoittaa olemassa olostaan ja Iida on jo muissa maailmoissa. ”Pitää mennä”, se huikkaa nostamatta katsettaan ja lähtee. Käännyn omaan suuntaani yrittäen saada ajatukset jotenkin järjestykseen päässäni.
Olen alkanut miettiä mua, Iidaa ja Sannia. Olen tajunnut, ettei me olla loppujen lopuksi samalla aaltopituudella. Iida on urheilija henkeen ja vereen – ja tätä nykyään myös ärsyttävä teini – ja Sannin intohimo on eläimet; mä olen taas jotain muuta. Me ajauduttiin koulussa yhteen, kolmikoksi, viihdyttiinkin yhdessä ihan jees ja ehkä välillä vieläkin, mutta eihän me kovin paljoa koulun ulkopuolella olla yhdessä. Seiskasta alkaen olen kuvitellut, että me ollaan bestikset. Nyt musta tuntuu, ettei me koskaan olla niin kovin läheisiä oltu. Tuskin me ollaan kovin tiiviisti yhdessä yläasteen jälkeen. Ehkä ollaan vielä yhteyksissä, jos päädytään samaan kouluun, mutta voi myös olla, ettei enää kuulla toisistamme. Ja mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei se ajatus ole pelottava. Ne kaksi on kuitenkin mun ystävät tässä maailmassa.
Ilman Iidaa ja Sannia olen yksin. On vain Rami, joka tuntuu olevan samalla aaltopituudella mun kanssa, paljon paremmin kuin Iida tai Sanni koskaan, mutta... En pysty olemaan ajattelematta Ramia ja tuntuu kivalta ajatella sitä, mutta... Välillä musta tuntuu, että ajattelen mä Ramista mitä tahansa, aina siihen perään tulee mutta.
