RAMI
”Jos mä kuvittelin, et kaikkein ärsyttävimmät koulutyöt on jo tehty, niin mä olin väärässä. Tää runotehtävä on niin syvältä”, Oona valittaa. Se röhnöttää säkkituolissaan vihko reisillään lyijäri toisessa ja kännykkä toisessa kädessä ja sen kasvoilla on epätoivoinen ilme. ”Miks mun pitäis osata kirjoittaa jotain runoja? Mitä mä hyödyn siitä?”
”Sä kuulostat ihan Odelta”, mä heitän sille virnuillen pelin lomasta. Me ollaan sovittu, et tehään yhessä äikän projektia Oonalla, mut mä en saa itteeni millään innostumaan niistä runoista, mieluummin tapan aikaa Oonan sängyllä maaten.
”Mitä hyötyä on siitä, että mä saan paperille tällaista roskaa? Oona jatkaa valittamistaan ja lukee vihkoon kyhäämänsä runon:
’Korista tahdon mä vaan pelata,
muuten mä voisin vaikka delata.
Tätä juttua kantsii sun kelata,
ettei tarttis turhaan elämääs selata.’
”Ootko miettiny ton runon sanomaa? Puhutteleeko se lukijaansa?” mä matkin äikänmaikan kommentteja ja saan Oonan irvistämään.
”Eiku ihan oikeesti, mun pitää saada jotain järkevää kasaan, jottei mun äikännumero laske”, Oona valittaa vakavalla naamalla. Ihme pinko sekin jaksaa välillä olla.
”Kokeile tehä vaikka sellainen googleruno”, mä ehdotan sille. Ilta vois jotenkin mennä eteenpäin, jos se sais ees yhen runon kasaan.
”Okei”, Oona lämpenee ajatukselle ja alkaa näpyttää kännykkää. ”Oisko tää hyvä?”
’Olen suomalainen
olen kuullut on kaupunki tuolla
olen yksinäinen
olen omena.’
”On toi ny sitä korisrunoo parempi”, mä arvioin ja siirryn itekin kännykällä googleen.
”Hei, mä sentään tein sen korisrunon ihan ite!” Oona valittaa yllättävän totisella äänellä. Mä katson parhaaks olla hiljaa ja yritän löytää ittelleni kohtuullista runoo. Jostain syystä google ei löydä mitään mielekästä mun ehdottamilla sanoilla, kuten ’vittuilla’ tai ’saatanan runotehtävä’.
”Nyt mä sain hyvän!” Oona hihkuu, kirjoittaa jotain vihkoonsa ja lukee vasta sitten tuotoksensa.
’Maailma on sun
maailma on
maailma on kaunis
maailma on tehty meitä varten.’
”Luulis maikalle kelpaavan”, mä hymähdän, lopetan oman tuloksettoman etsinnän ja katselen Oonaa. Se näyttää söpöltä tiukassa topissa ja hiukset hätäisellä ponnarilla. Runous alkaa kadota mun mielestä.
”Ei jaksa tehä näitä runoja enempää”, mä sanon. ”Sä oot saanu ainaki kaks kasaan, voit ihan hyvin jatkaa myöhemmin. Tuu tänne!” Mä yritän saada mun ääneen maanittelua, vaikka pelkään kuulostaneeni lähinnä käskevältä. Oona kuitenkin pistää tavarat sylistään lattialle, nousee vaivalloisesti säkkituolista ja tulee mun luo.
Oona tuntuu lämpimältä ja pehmeältä mun vieressä. Sen huulet maistuu jo tutulle ja niitä on kiva tunnustella kielellä. Hetken mä annan käsieni silittää sen selkää ja hiuksia, kunnes siirrän hiljalleen oikean käden Oonan paidan alle ja sen rintsikan päälle. Oona huohottaa mun korvaan ja nousee istumaan sängylle. Se riisuu paidan päältään. Yhtä aikaa mun pää on täynnä ajatuksia ja ihan tyhjä ja mä vedän oman paitani pois. Mä siirrän käteni takaisin Oonan rinnoille, joita mä hiplaan sen rintsikoiden läpi; Oona ei estele vaan antaa omien käsiensä kulkea mun rintalihasten yli. Mä siirryn vähän lähemmäks sitä, annan käsieni liukua sen selkään ja yritän irrottaa sen ritsikoita. Mä ähellän niiden kanssa ikuisuuden, kunnes lopulta saan ne aukenemaan. Oona auttaa ne pois kokonaan ja mä tutkin ja puristelen sen rintoja. Ei ne isot tissit oo, mut urheilullisen kiinteät.
Housut puristaa helvetisti, eikä mun päässä liiku kuin yks ajatus. Mä nappaan kädelläni Oonan kädestä kiinni ja ohjaan sen haaroväliini. Oona ei vastustele, vaan siirtää toisenkin kätensä mun farkun kaulukselle ja alkaa avata nappia ja vetoketjua. Se tuntuu kestävän ikuisuuden ja kun mä lopulta tunnen kosketuksen alushousujen läpi mun kyrvällä, se tuntuu heikolta ja tärisevältä. Mun huulet etsii Oonan suun ja mä suutelen sitä kovasti. Vittu mä haluan naida sitä, mun päässä kaikuu: onko ne mun omat sanat vai lainaus jostain? Halu ei kysy järjeltä mitään.
”Oota”, Oona huohottaa mun suuhun ja vetäytyy kauemmaksi. ”Mä... mun vanhemmat... tulee ihan kohta.”
”Ei ne tänne tuu”, mä hyssyttelen ja yritän saada sitä taas lähemmäksi. ”Älä ny.”
”Ei ku oikeesti”, Oona sähähtää ja nousee ylös sängyltä. Se nappaa lattialta rintsikkansa, pukee ne äkkiä ylleen ja etsii paitansa. ”Mä en... ny haluu.”
”Koska sä sit haluut?” mun suusta pääsee pettyneempänä kuin ajattelin. Mä vedän housut vaivalloisesti kiinni ja etsin kanssa paitani.
”Emmä tiiä”, Oona kivahtaa ja pakenee takaisin säkkituolille.
”Sori, sori”, mä sanon, mut muuta sanottavaa mä en keksi. Mä nappaan kännykän ja surffailen somessa. Hiljaisuus on painostava.
”Mä meen”, mä lopulta sanon, ku en muutakaan keksi.
”Älä mee”, Oona yrittää ponnettomasti, mut mä nousen jo ylös, etsin tavarani ja menen ovelle. Oona seuraa mua alakertaan ja jää katsomaan, kun mä lähden ovesta.
En mä oo suuttunu, vaikka oonkin pettyny. Mä en vaan keksiny mitään sanottavaa.
