SILJA
”Demokratia, diktatuuri, faktoja, vertailua, plussia, miinuksia”, poimin avainsanoja tehtävänannosta, mietin asiaa ja kirjoittelen muistiinpanoja. Iida istuu mun vieressä, mutta musta tuntuu, että se istuu siinä enemmän tottumuksesta kuin haluten olla juuri siinä. Välkät se hengaa mun ja Sannin kanssa kuten ennenkin, mutta puhuu Oonan ja muun jengin jutuista niin paljon, että voisi kuvitella sen haluavan olla mieluummin siinä porukassa. Vatsassa tuntuu epämääräinen tyhjä tunne.
”Alkaako olla valmista?” ope kyselee ja luokasta kuuluu epämääräisiä murahduksia. ”Okei, sitten puretaan aihe tällä kertaa väittelyllä.”
”Älä jaksa”, Otto valittaa ja tuntuu heti saavan kannattajia mukaansa.
”Kyllä, tämä on diktatuuri, joten minä päätän”, ope naurahtaa. ”Keskeltä luokka puoliksi, toinen puoli miettii, miten voisi puolustaa diktatuurista hallintoa ja toinen miten demokraattista.”
Pulpetit saadaan kohtuullisella vauhdilla työnnettyä kahdeksi porukaksi, mutta ihmiset ei ryhmittäydy yhtä nopeasti. Meiän puolikas käy ainakin kolmea eri keskustelua, joista kaksi nyt ainakin liittyy diktatuurin hyviin puoliin, mutta yksi taitaa sivuta aihetta vain arvostelemalla opettajan älyttömiä tehtäviä ja valtaa opettaa asiat tyhmästä. Iida ottaa jonkinlaista johtajuutta meiän ryhmässä ja ryhtyy kasaamaan luokan puolikkaan ajatuksia paperille mun ja parin muun oppilaan avustuksella. Mietin, olenko sittenkin väärässä aiempien ajatusteni kanssa, sillä meiän työtiimi toimii edelleen mainiosti.
Lopulta tulee väittelyn aika. Aki ja Tuomo ylistää demokratiaa luokan toisella laidalla. Rami näyttää kyllästyneeltä ja heittää laiskasti väliin joitain kommentteja ja saa pojat lopulta lopettamaan kuin seinään. Meiän ryhmästä Iida vastaa diktatuurin puolesta, mikä saa Oton naureskelemaan, Ramin tuhahtelemaan ja open hyssyttelemään poikia. Ramin asenne alkaa ärsyttää. Miksi sen pitää edelleen olla kusipää? Miksei se voi ottaa mitään edes puoliksi tosissaan tai antaa edes muiden ottaa? Miksei se voi olla oma fiksu itsensä? Mua alkaa ärsyttää niin paljon, että refleksinomaisesti viittaan ja pyydän lupaa liittyä väittelyyn. En tiedä, kumpaa tunnettaan ope yrittää enemmän peitellä kasvoiltaan, hämmästystä vai iloista yllättyneisyyttä, mutta antaa mulle vuoron.
”Miettikää vaikka tätä luokkatilannetta. Molemmat ryhmät on saanu demokraattisesti päättää, miten valmistautua oman näkökulman puolustamiseen. Onko se toiminut? Demokratiaryhmässä olis varmaan saatu parempaa työtä aikaiseksi, jos olis ollut yksi johtaja, joka päättää ja jonka tahtoon muiden olis alistuttava, eikä epämääräisiä toisinajattelijoita sallittais.” Annan tulla koko mun ärsytyksen, vaikka tunnen pulssin kiihtyvän, käsien tärisevän ja suun kuivuvan. Puhuessa katselen luokan seiniä päiden yläpuolella, mutta toisinajattelijoista puhuessa mun katse tipahtaa Ramiin, enkä oikein osaa lukea sen ilmettä.
Mun lopetettua luokka on hetken täysin hiljaa. Kukaan ei tunnu tietävän, miten jatkaa mun hyökkäyksen jälkeen. Lopulta Rami avaa suunsa.
”Mut eiks kokonaisuudesta vois saada rikkaamman, kun otettais huomioon kaikkien näkökulmat ja mielipiteet? Miks yks päättäjä osais sanoo kaiken olennaisen?” Sen normaali epämääräisen rötköttävä asento on muuttunut suoraksi ja se katsoo haastavasti mua suoraan silmiin. Mun on vastattava siihen.
”Niin, sehän olis ideaalitilanne, että kaikki saavat vaikuttaa, kaikkia kuunnellaan”, vastaan odottamatta lupaa puhua, ”mut toimiiko se oikeassa maailmassa, jossa kaikki haluaa kyllä sanoa mielipiteensä, mutteivät kuitenkaan kuuntele muita tai ota vastuuta yhdessä tehdyistä päätöksistä?”
”Niit taitoi vois opetella”, Rami vastaa. Sen äänestä kuulee ärsyyntymisen, jonka se kuitenkin onnistuu pitämään taka-alalla. ”Jos opettelis kuuntelee ja hyväksyy muittenkin ajatukset ja otettais sit sitä vastuuta, niin eiks se ois paras tilanne? Eikä johtajuus tarkoita diktatuuria, jos siitä johtajasta on yhdessä päätetty.”
”Niitä taitojahan me just opetellaan koulussa, mut ei taida mennä oppi aina perille?” Mun ääni pysyy rauhallisena, vaikka tekee mieli kivahtaa. Muutaman sekunnin hiljaisuus tuntuu ikuisuudelta. ”Eli joo, toi voisi toimia, mutta... mutta entä jos enemmistö onkin väärässä ja tekee huonoja päätöksiä?”
”Entä jos se sun diktaattori on väärässä ja tekee huonoja päätöksiä?” Rami näpäyttää takaisin terävästi mutta asiallisesti. Sen silmissä näkyy aitoa hymyä, vaikka sen suupielten kaari on tavalliseen tapaan pilkallisenoloinen.
”Ehkä siksi diktatuurikin pitäis rakentaa pienen, älykkään ja sivistyneen porukan ympärille, joka ymmärtää kansan parasta”, vastaan ja tunnen silmieni hymyilevän Ramille, vaikka muu naama pysyy vakavana.
”Sä siis myönnät, et pelkkä yks ihminen ei ole järkevä tapa hallita?” Rami kysyy. Otto alkaa nauraa pilkallisesti sen vieressä, mutta Rami saa sen hiljenemään yhdellä katseella.
”Tietysti myönnän”, vastaan auliisti. ”Myönnätkö sä, et myös enemmistö voi olla väärässä?”
”Okei, tietty voi”, Rami myöntää helposti. ”Mut demokratian etu vois olla se, et se vähemmistö saa vapaasti jatkaa oman mielipiteensä rummuttamista ja ehkä se enemmistö lopulta tajuaa virheensä.”
”Ei huono ajatus”, vastaan katse edelleen tiukasti Ramissa. En keksi enää mitään sanottavaa siihen, vaan tuijotin sitä silmiin ja se vastaa mun tuijotukseen.
”Entäs muut?” tajuan open sanovan hitaasti. Se jäi kuuntelemaan niin tiiviisti meiän väittelyä, että sillä kestää hetki saada taas ohjat käsiinsä. ”Voisiko demokratiasta tai diktatuurista sanoa jotain muuta?”
Äkkiä tajuan muun luokan ympärilläni, ihan kuin se hetki sitten ei olisi ollut siinä. Tajuan olevani katseiden kohteena ja huomaan kunnolla käsieni vapinan, jonka ehdin jo unohtaa. Olen iloinen, kun Aki jatkaa demokratian ihmisoikeuksien ylistämisellä ja Iida yrittää parhaansa mukaan kertoa diktatuuristen valtioiden positiivisista saavutuksista. Vaivihkaa vilkuilen Ramiin ja huomaan sen syventyneen kännykkäänsä. Mä sen sijaan olen näennäisesti mukana väittelyssä, mutta todellisuudessa en enää tajua muiden puheita. Yhtä aikaa olen täynnä energiaa ja täysin lopussa. Kävinko oikeasti sen keskustelun luokan edessä?
Lopputunti menee multa ohi. Epämääräisesti tajuan open kiittävän hyvästä väittelystä. Alan tehdä rutiininomaisesti lähtöä, mutten ehdi lähteä paikaltani, kun tajuan Ramin seisovan mun edessä. Se katsoo suoraan mun silmiin ja hymyilee.
”Hyvä väittely, Silja”, se sanoo korostetun asiallisesti mutta pilke silmäkulmassa ja ojentaa kättään. Tokenen hymyilemään sen eleelle, tartun sen käteen ja kättelen yliasialliseen sävyyn.
”Niin oli.”
Rami päästää mun kädestä irti ja lähtee. Käännyn nopeasti vielä varmistamaan kaikkien tavaroiden olevan mukana, vaikka tiedän niiden olevan, enkä voi estää pientä hymyä karkaamasta kasvoilleni. Sitten löydän taas normaalin ilmeeni ja lähden Iidan ja Sannin perässä käytävään.
”Sä olit oikeesti mahtava”, Iida sanoo mulle lohduttavaan sävyyn. ”Hartsa on ääliö, vaikka oli sillä ihan hyviä pointteja.”
”Mitä? Miten niin?”
”Siis ihan hyvinhän se väitteli, silleen asiallisesti”, Iida selittää. ”Mut tulla nyt tollein pottuilee sulle jälkeenpäin. Hienosti vastasit sille.”
”Ei se pottuillu”, vastaan nopeasti. ”Se kiitti hyvästä väittelystä.”
”Niin vois luulla, jos ei tuntis sitä”, Iida sanoo. ”Mut ei puhuta siitä, sä olit hyvä!”
”Niin olin”, myönnän ja annan sisäisen kuplintani nousta hymyksi huulilleni. Olin hyvä ja se tuntuu mahtavalta.
