RAMI
Matikkaa. Yks lasku vihkoon, kahden verran aikaa muuhun. Perustyöskentelytyyli luokan perällä. Lomapöhnä on vielä päällä pääsiäisen jäljiltä, keskittyminen ei oo ihan huipussaan. Jesse naureskelee youtuben epäonnisille mopovideoille Tonin seurassa, Jamal ja Ode pohtii, missä paikoissa Lontoossa mun ois pitäny käydä.
”Siinä maailmanpyörässä mä oisin ainakin käyny”, Ode intoilee. ”Vähäks siistii sielt ois ollu katella korkeelta ja vauhdilla Lontoota!”
”Se kulkee etananvauhtia”, Jamal valistaa Odea ja demonstroi liki paikallaan pysyvällä kädellään pyörän nopeutta.
”Eikä, kyllä se ihan vauhdissa on”, Ode yrittää väittää vastaan.
”Siinä kierroksessa menee jotain puoli tuntia”, mä puutun niiden keskusteluun ja syvennyn taas matikkaan.
”No, ainakin korkeelta!” Ode tuhahtaa ja varmaan ärsyyntyminen taas kerran väärässä olemisesta saa senkin kääntymään matikan puoleen.
Mä lasken laskun loppuun, nostan katseeni ylös vihkosta ja päädyn tuijottamaan luokan edessä istuvan Siljan takaraivoa. Silja näyttää olevan syventyny tehtäviin, pää liikkuu vain aavistuksen numeroita rustaavan käden tahdissa. Se istuu yksin, mä tajuun, Iidan kanssa se yleensä on ollu, mut nyt Iida istuu Oonan vieressä päivittämässä jotain pääsiäisjuttuja. Muu jengi on kansoittanu luokan sivut ja takaosan, Silja on jääny istumaan keskelle yksin.
Miksei se vastaa mulle? Mä pistin sille viestiä heti Suomeen paluun jälkeen, parikin viestii, mut Silja ei vastaa. Lontoosta riittäis Beatles-läppää, mut kelle muulle mä niitä kertoisin? Ehkä sen puhelin on rikki? Jos se ei siitä johdu, niin mistä sitten?
Luokan kello näyttää viis vaille, porukka alkaa tehdä lähtöö. Silja ei pidä kiirettä. Mä tungen kirjat nopeesti reppuun, mut jään sit kirjottaa viestii kännykkään. Kun Silja on nousemassa ylös, mä pistän sille lähtee viestin.
Mä nään, miten Silja kaivaa puhelintaan esiin ja syventyy siihen. Se on saanu mun viestin.
Silja kääntyy kattomaan mua opea lukuunottamatta tyhjässä luokassa, enkä mä ymmärrä sen ilmettä. Vakava, surullinen, kiukkuinen, mitäänsanomaton?
”Mikset sä sit vastaa mulle?” mä kysyn ääneen. Matikanmaikka nostaa katseensa koneeltaan, näyttää yllättyneeltä. Mut se ymmärtää, ettei sille puhuta ja kääntää katseensa taas koneelle.
”Ei mul oikein oo ollu aikaa”, Silja vastaa vältellen. Sen ilme pysyy yhtä arvoituksellisena, kun se tuijottaa mua hetken ja kääntyy sit nostaa reppunsa ja lähtee pois.
Mitä helvettiä? Miks sillä yhtäkkiä on niin kiire? Vai onko se vihainen mulle jostain? Jos se on mulle vihanen, niin mistä helvetistä?! Mä en ymmärrä ollenkaan. Osa musta haluis juosta sen perään ja ravistella siitä edes muutaman sanan lisää. Toinen puoli musta tuntee suuttumusta koko muijaa kohtaan. Ei noin voi toimii, yhtäkkiä vaan katkaista välejä ilman syytä.
Mut enhän mä voi rynnätä käytävälle Siljan perään kaikkien keskelle. Niinpä mä lähden näennäisen tyynesti luokasta ja kuljen käytävää Siljan perässä muun luokan luo. Mä meen muina miehinä Oonan luo ja laitan käden rennosti sen lanteille.
”Unohdin aiemmin sanoo”, mä alotan Oonalle riittävän hiljaa, et sen saattaa tulkita puheeksi vain sille, riittävän kovaa, et sen kuulee muutkin, ”mulla on sulle tuliaisia Lontoosta.”
