Perustorstai

RAMI


Palloja, pikkasia ja parketti. Perustorstai. Se tunti ei vaan tunnu joka viikko lainkaan niin pitkältä kuin nyt. Alkuleikit vielä meni, mut mä en millään jaksais vetää tekniikkaharjoituksia ja koutsata peliä. Mun ajatukset on muualla.
Pikkujätkilläkin on kevättä rinnassa. Lukas puhui jostain tytöstä, joista puheista Eino nappasi kiinni ja alkoi lällättelee Lukaksen tyttöystävästä. Lukas oli jo ihan tomaattina porukan keskellä, joten mä yritin rauhoitella tilannetta ja todeta, et puhe taitaa olla ihan vain tytöstä frendinä, eikä mistään tyttöystävästä.
”Onko sulla tyttöystävää?” Ossi heti kysyi silmät kirkkaina.
”Joo, on mulla”, mä vastasin vähän kiusaantuneena ja toivoin aiheen vaihtoa. Turhaan.
”Onko sulla sitten tyttöä kaverina?” Eino kysyi samalla viattomuudella.
”Joo, on”, mä vastasin parin sekunnin viiveellä ja olin tyytyväinen, et Koutsi alotti treenit just silloin. Pikkujätkät unohti koko keskustelun samantien, niin ne yleensäkin unohtaa, mut mulla se aktivoi päässä hermoratoja, joita en ois toivonu.
Silja. Miksei se enää vastannu mulle? Ja miks mä ärsyynnyin siitä niin paljon? Menin antaa Siljalle tarkoitetun muistikirjan Oonalle. Oonalle, joka katto kantta ja monen sekunnin päästä totes ”oliks nää niitä beatlesejä?”. Oonalle, joka kyllä kiitti pitkällä kielarilla, mut joka ois yhtä tyytyväinen muistikirjaan kuningattaren kuvalla. Varmaan tyytyväisempi.
Silja. Miksei se vastaa mulle enää? Mihin sen aika muka menee? Mitä välii, mä yritän hokee itselleni. Mitä välii.
”Hienoa peliä jätkät!” Koutsi pääsee vihdoin hehkuttamaan sekavan, mut varmaan eteenpäin menneen pelaamisen jälkeen. ”Hyvää työtä kaikilta.”
Ovella kurkkii jo vanhempia, kun jätkät juoksee ovelle yhtenä sekamelskana, osan törmätessä oveen, kun kaikki ei mahdukaan oviaukosta ulos yhtä aikaa. Näystä huvittuneena mä alan keräillä palloja, muutama tosin menee pallohäkkiin korin kautta.
”Mä kysyn edelleen samaa”, Koutsin rauhallinen ääni sanoo.
”Häh?” mä vastaan ja nappaan korista pudonneen pallon ja vippaan häkkiin.
”Koska sä palaat?” se kysyy ehkä sadatta kertaa.
”Emmä palaa”, mä vastaan varmaan sadatta kertaa.
”Mikset?” Koutsi kysyy ehkä vain kymmenettä kertaa.
”Ei se ollu mun juttu, vaan faijan”, mä vastaan ainakin kolmatta kertaa.
”Sä oot edelleen täällä, sä oot näiden tenavien kanssa joka viikko. Miksi sä oot, jos ei se oo sun juttu?” se kysyy ensimmäistä kertaa. Mä en osaa vastata.
”Ehkä sä et pelannu vaan isäs takia”, Koutsi ehdottaa tyynesti ja sulkee pallohäkit. ”Ehkä se oli sunkin juttu, sitten kuitenkin.” Mä yritän väittää vastaan, mut protesti jää kurkkuun. Niinpä mä tyydyn kääntymään kannoillani ja hakemaan kamani lavanreunalta.
Jamalilta on tullu kolme puheluu ja kasa viestejä. ”sos, vastaa!” ”tuu studiolle asap!” Mitä helvettii? Joku on vuotamassa kuiviin studiolla ja ne soittelee mulle? Paikat on hajotettu ja soittimet viety ja mun pitäis selvittää asia? Vai onko taiteellinen kriisi noin paha? Mä soitan samantien Jamalille, joka ensin mäyhää sitä, ettei muhun saanu yhteyttä, ja vannottaa sit mut tulemaan heti studiolle. Emmä tajuu siitä puhelusta mitään, mut valikoin suunnaksi studion.
Matkalla ajatukset myllertää mun päässä, vaikken mä ees tuhlaa niitä Jamalin hätätilanteelle. Oonko mä oikeesti lopettanu koriksen vain kostaakseni faijalle? Et oisin muuten jatkanu? Naurettavaa, emmä oo kaivannu korista vuoteen. Mä vaan koutsaan pikkujannuja, koska... koska... no, emmä vittu tiedä miks, mut mitä välii sillä on. Emmä kaipaa korista, en ollenkaan.
Enkä mä kaipaa faijaa. Jostain se sitten viimein kaivo meiän uuden osoitteen tietoonsa ja tuli eilen illalla ovelle möyhöömään. Ei se ollu selvinpäin takoessaan vartin meiän ovea. Mutsi näytti pienenevän hetki hetkeltä istuessaan olohuoneessa kuuntelemassa sitä paskaa, jota faija suolsi meiän niskaan oven läpi. Mä olin jo varma, et se menis avaa ja faija sais sen houkuteltua takaisin. Mut ei. Se vain istu sohvalla liikkumatta, kuunteli puuoven uhkaavaa pauketta ja odotti, et faija kyllästyy. No, ei se siihen päättyny, vaan naapurin mummon teräviin käskyihin häipyä tai poliisille lähtis puhelu. Muutaman iskun ovi vielä faijalta sai, mut poliisia faija ei jääny odottamaan. Ikkunasta mä näin sen kompuroivan kävelytien laitoja myöten kotia kohti. Tervemenoa, sitä ei kaivattu.
En mä Siljan viestejäkään kaipaa. Mä... okei, mä valehtelen. Kyl mä kaipaan. Edes kunnon selityksen. Emmä voi antaa asian vaan olla. Mun on saatava puhuu Siljan kaa. Mä melkein kaipaan aikaa muutama viikko aiemmin, kun kotoolta pako tarjosi helpon syyn nähdä Siljaa. Se ei enää oo niin yksinkertaista. Mun pitää löytää koulussa tilaisuus puhua sille, jollei se vastaa.
Studion ovella on hiljasta, mun koputus kuuluu poikkeuksellisen selvästi jo ekalla kerralla. Ovi avataan nopeesti ja mä astun koppiin.
”Hartsa, hemmetti vihdoinkin!” Jamal puuskahtaa sanojensa voimakkuudesta huolimatta perinteiseen positiiviseen sävyynsä. ”Meillä on megalomaaninen kriisi!”
Mä katselen kopin nurkasta nurkkaan. Onni miettii, missä asennossa soittaessaan näyttäisi parhaalta, Tane on apaattinen ja Miikka käy hitaasti läpi jotain sointukulkua. Mikä muka poikkee normaalista paitsi Jamalin hysteerisyys?
”Miikka ei pysty soittaa!” Jamal vastaa mun julkilausumattomaan kysymykseeni. Mä vilkasen Miikkaa uudestaan, mut mikään ei tue Jamalin sanoja. Mä katson Jamaliin kysyvästi.
”Me ollaan treenaamassa Greendayn Basketcasea Talentiin”, Jamal alottaa selityksen. Mä nyökkään; Jamal on jo kertonu asiasta. ”Miika joutu eilen mopo-onnettomuuteen, sai murtumia eikä pysty soittaa.”
Mä vilkasen taas Miikaan, jonka kankean soiton pystyn nyt tunnistamaan Basketcaseksi. Skitta pysyy kaulalla ja sormet tuntuu toimivan, joten oon edelleen täysin pihalla ’megalomaanisesta kriisistä’.
”Sen varvas on murtunu!” Jamal puuskahtaa jo selvästi ärtyneenä. Mä luulen hetken kuulleeni väärin tai Jamalin pelleilevän, mut kyl mä kuulin totuuden.
”Sä et oo tosissas!” mä hirnun ja joudun ottaa ovenkarmista kiinni, etten kaatuis alas. ”Miika, ei ihme, et toi soittaminen näyttää hankalalta, kun oot tottunu soittaa varpailla!” Saan vastaukseksi kaksi keskisormea ja vittuuntuneen ilmeen. ”Siis oliks teil joku oikee ongelma?” mä kysyn Jamalilta, vaikka alan jo pelätä saavani turpiini.
”Ei täs vittu oo mitään hauskaa!” Jamal äksähtää jo varsin epäjamalmaisesti ”Kuuntele vaik ite!” Jamal ei montaa sanaa jätkille sano, kun koko bändi on jo soittimiensa takana ja lähtee soittaa Onnin laiskan pulskeasta laskusta.
Ehdotinko mä ihan oikeesti, et ne soittais Greenday:ta? Et se iskee yleisöön punkimpaa kamaa paremmin? Se sointujen sekamelska ja rytmien epätahti, jonka mä Basketcasena kuulen, todennäköisesti iskee kyllä yleisöön. Kuin nyrkki palleaan.
”No?” Jamal tivaa vedon jälkeen.
”Mitä?”
”Kai sä ny kuulit, ettei Miika pysy rytmissä?”
Mä kuulin, ettei Onnin rummutus oo muuttunu taidokkaammaksi viime kuukausina. Mä kuulin, ettei Jamalin yritys riitä pitämään biisiä pystyssä. Mä kuulin, ettei Tane saa esiintymiseensä edes hitusta alkuperäisen biisin hulluudesta tai edes kunnollista englannin ääntämystä. Ja mä kuulin, ettei Miika pysy lainkaan biisin tahdissa.
”Ei pysty revittelee, särkee ihan helvetisti”, Miika valittaa.
”No mitä mä tälle ongelmalle nyt teen?” mä saan vihdoin kysyttyä olennaisen. ”Hankin Miikalle jotain kipulääkkeitä vai?”
”Ei”, Jamal vastaa terävästi. ”Tuu Miikan tilalle.”
Mä oon tukehtua sylkeeni ja joudun köhimään tovin hihaani. Tätä mä en odottanu, vaikka järjellä ajateltuna, mitä muuta Jamal vois kysyä?
”Emmä... tota... soita punkkia”, mä saan puristettua äänihuulten läpi.
”Mä arvasin, et sä vetoot tohon, mut hei oikeesti, me tarvitaan sua”, Jamal alottaa suostuttelun diplomaattiseen tyyliinsä.
”Emmä ny tiiä, paranisko toi mun kanssa”, mä heitän keveästi, vaikka oon enemmän tosissani kuin haluun edes myöntää.
”Älä ny viiti, kyl sä aina yhen varpaattoman ylität.”
”Hei, mä kuulin ton!” Miika protestoi ponnettomasti. ”Sitä paitsi se on vaan murtunu”, kuuluu jatko mutisten.
”Ihan sama, jos se tekee susta etanan”, Jamal tyrmää vastalauseet hymyillen vinosti Miikalle. Sit se kääntyy taas mun puoleen. ”Mitä sä hannaat? Tuut ny. Voidaan samantien treenaa!”
”Emmä voi”, mä sanon hitaasti ostaakseni aikaa miettiä lauseeni loppuun. ”Emmä nyt voi jäädä, enkä mä lupaa mitään.”
”Kyl sä tuut, eiks niin?” Jamal ottaa puheeni lupauksena.
”Katotaan!” mä lupaan ja lähden kiireisenä pois.
Lähtö studiolta tuntuu paolta. Pakenen punkin soittoa. Pakenen lavalle kaikkien eteen nousemista. Pakenen sitä, et joutusin tunnustaa, etten ole niin hyvä soittaa kuin uskottelen olevani.